Hyytää

Pienempämme jäi eilen kotiin toipumaan vakavasta luulosairaudesta, jonka uhriksi hän joutui tiistaina heti koulusta tullessaan. Tarjoilin jäätelöä, omenamehua, lempinameja, lastenohjelmia ja lämmintä vilttiä ja puoleen päivään mennessä kunto oli jo "87 prosenttisesti" parempi. Ihan kuin mainoksissa.

Mutta eipä silti, kyllä tuolla kylmänväreet kulkee itse kunkin selkää. Etenkin aamut tuntuvat hyytäviltä. Mietin mitä päälle sitten vaikka tammikuussa, kun nyt jo hytisee näin....? Päivällä lämpöä on sentään kymmenen nurkilla, mutta tuuli osaa tiensä kaikkien vaatteiden läpi. Aurinko auttaa kuitenkin, jo pelkällä ilmestymisellään!

Kengät

Oikeastaan ihmettelen miksi minusta ei ole tullut suutaria. Minähän rakastan kenkiä, olen kätevä käsistäni, pikkutarkkakin, tykkään puunata ja korjata ja jo lapsena vedin syvään henkeen suutariliikkeen ihanaa liiman- ja kuminkäryä. Sitä paitsi minulla oli lapsena harrastuspohjalta toimiva kenkienpuhdistuspulju, joka veloitti 50 penniä parilta ja minulla oli kaksi vakiasiakastakin.

Mutta kun nämä asiat eivät muutu vaan pysyvät, niin käy aina toisinaan niin että pelastan jostakin kolmella eurolla parin oikeita kenkiä, nahkapohjat ja kunnon työtä muutenkin, ja hinkaan niitä kunnes näen melkein peilikuvani.

Sitten yhdistän jonkun mummelin vanhat kengät johonkin mikä kuuluu omaan aikaani ja tulee samalla ajaton, nostalginen ja melkein puoliriehakas olo siitä, että ennen tehtiin niin hyvää ja että jotkut asiat kestävät.

Voi hyvä taivas

Koska aika kuluu nykyään nopeammin kuin ennen täytyy se toisinaan jättää omaan arvoonsa ja mennä märälle katolle kuvaamaan hyvää taivasta. Täytyy yrittää kuvata pään ylitse lentäviä mustia lintuja, jotka eivät kohteliaasti pysähdy lennossa kuvaa varten eivätkä istahda sievästi poseeraamaan. Pitää yrittää pysäyttää ja vangita. Pitää tyytyä siihen ettei onnistu, ettei pillini mukaan tanssita ja että kun tästä menen sisälle ja alakertaan on aika taas kulunut ja sitä on taas vähemmän. Minusta on aivan huijausta sanoa ettei aika loppuisi tai että sitä olisi aina tarpeeksi niille asioille joita pitää tärkeänä.

Kun olin siellä ylhäällä villasukat märkänä tuli mieleeni iltalukio. Mistä ihmeestä, mutta tuli.
Minä tykkäsin: äidinkieli, englanti, ruotsi, psykologia, uskonto, uskonnon ja psykologian opettaja, grahamlihapiirakka ja pinaattikeitto.
Minä en voinut sietää: matematiikka, saksa, yksi mies joka tuli tunneille termospullon kanssa.

Kylläpä siitä kaikesta on aikaa. Tuntuu aivan hillittömän naurettavalta kun yksi ihminen sanoi minulle silloin: ajattele, olet jo yli kaksikymmentä kun tulet ylioppilaaksi - ja minä hullu melkein luulin sen todella tarkoittavan että kaikki on siis mennyt.

Pää ja häntä

Minä ryhdyn toisinaan (aika usein!) puuhiin joissa on vain pää ja häntä, muttei mitään siinä välillä. Häivähdys järjestä ehkä, mutta niin hentoinen ettei ulkopuolinen ainakaan saa oikein langanpäästä kiinni.

Minusta on jännittävää tarttua asioihin joita aloittaessa ei lopusta ole mitään tietoa. Kuin puhuisi vierasta kieltä sellaisin taidoin, ettei lausetta aloittaessaan ole ollenkaan varma pääseekö sen loppuun asti kunnialla.

Ei se näin ole aina ollut. Kovastikin varman päälle olen pelaillut. Varmistelija, ennakoija ja suunnittelija olen kyllä vieläkin aika vahvasti. Mutta kaikkea voi harjoitella. Ensin voi kokeilla asioilla joiden myötä kenenkään maailma ei kaadu.

Voi vaikka purkaa kaksi vuotta sitten tekemänsä mohairhuivin ja....

Tulee ikkunoista

Minä en ole niitä jotka nauttivat sängyssä makaamisesta viikonloppuna. Olen sellainenkin ollut, mutta nykyään nautin enemmän hiljaisesta talosta joka on yksin minun ja jossa voi tehdä hiljaisia asioita. Saatan lukea ikkunan ääressä ilman valoa. Ehkä kudon pari kerrosta. Mietin otanko aamiaisella ensin kahvia vai teetä.

Poika sanoi eilen: et sinä siedä mitään. Se oli vastaus siihen kun sanoin: laita pelin ääni pienemmälle, en voi sietää sitä.

Mietin tuota. Että onko niin oikeasti etten "mitään siedä". Minulla on täysi oikeus olla sietämättä ujeltavan kilpa-autopelin ääntä, sanoin.

Mietin (mutten sanonut sitä ääneen koska se on minun oma asiani) että onneksi on yksinäiset hetket jolloin aamu tulee hiljalleen ikkunoista.

Hyvä ilta

Elisilta oli hyvä. Kynttiläilta. Söimme herkkurisottoa ja joimme viiniä. Katsoimme elokuvan josta pidin valtavasti. Margot at the wedding. Sitä katsellessani ajattelin vuoronperään että onpa hyvä ettei minulla ole siskoja ja että olisipa oma sisko joskus niin ihana ajatus. Erikoinen elokuva. Kauniit sävyt, herkullisia tyyppejä. Kiinnostuneet katsokoon elokuvan sivuilta pari traileria.

Hiukan kynttilöiden sytyttämisen jälkeen tai siinä main tiesin ihan valaistuksen lailla vastauksen yhteen asiaan. Eri vaihtoehtoja punnittuani ja tietoa kerättyäni päätin aloittaa pilateksen. Löysin eilen juuri sopivalta tuntuvan paikan juuri sopivan läheltäkin vielä. Toivon että apu selkääni ja moneen muuhun asiaan voisi tulla tuota kautta. Olo on hyvä, rauhallinen, toiveikas. Tapaan paikan omistajan mahdollisesti jo ensi viikolla. Aloitan yksityistunnilla jolloin kartoitamme mitä tarvitsen. Tule, tule hyvä kakku, älä tule paha kakku.

Hieno koneisto

Kävin kesällä Suomessa erään hierojan luona. Hän sanoi: kannat koko maailmaa harteillasi. Hän sanoi myös: selkäsi on vahva kuin hevosella. Hän kävi läpi myös käsivarret ja sanoi: et sinä ainakaan käsiä taskuissa pidä! Löysi sieltä täältä merkkejä siitä mitä tulee kun jaksaa vielä vähän, ei katkea mutta taipuu aina vaan vähän lisää, tekee vielä tämän pois alta eikä pysähdy juuri koskaan.

Olen tyytyväinen ettei minulla ole mitään oikein suuria murheita ja suruja. Millaisessahan kunnossa silloin mahtaisi kroppani olla kun kaiken haluaisin itse kantaa ja tehdä!

Olen etenkin tämän kesän ja syksyn aikana saanut merkkejä jotka näyttävät suuntaa. Eivät kerro ihan tarkasti että mitä ja miten, mutta vihjaavat selkeästi. Ihminen on tehty liikkumaan, niin se vaan hyvänen aika on. Ruumis (ja mieli!) tarvitsee myös lepoa. Ihan itsestään selvää tuokin - kun vain muistaisi.

Punnitsen nyt eri vaihtoehtoja ja olen kovin kiinnostunut joogasta. Tarjonta hämmentää kuitenkin. Mistä tiedän etten painu jonnekin rahat pois -salille? Miten vältän jonkun muotihömpötyksen ja teko-gurut? Miten löytää juuri itselleen sopiva joogan muoto...ja onko koko joogasta ylipäätään minulle apua?

Huvittaa ja naurattaa melkein ääneen kun tunnen liittyväni siihen savuakin sankempaan nelikymppisten (lähinnä naisten) joukkoon, joka lähtee hakemaan itseään joogasta / maratonjuoksusta / ostoskeskuksesta / kirkosta / kirjoituspiireistä / maalausleireiltä / golf-kentiltä ja kuka mistäkin. Kaikki me, jotka toivomme tulevamme siksi mitä olemme...

Joskus mietin: pitääkö koko ajan ajatella ja analysoida niin paljon? Miksi on niin tärkeää ymmärtää mistä mikin johtuu ja mitä tapahtuu kun sitä tai tätä? Jos vaan painaisi hartiat korvissa hautaan asti ja ryytyisi itserakentamansa taakan alle!

(Vakavasti sanottuna en ole valmis jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Se on vastoin minun perusolemustani. Rakastan sitä paitsi itseäni niin paljon ettei tuo edes onnistuisi.)

Pitäkää huolta siitä hienosta koneistosta joka teille on annettu - kukin tavallanne!