keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Äiti mua hävettää

Eilen vesisateesta huolimatta raahasin pojat pakkokävelylle. Meillä oli oikein määränpääkin: piti mennä katsomaan yhden hammashoitolan puhelinnumero niiden ovesta, kun en muistanut paikan nimeä osoitteesta puhumattakaan. Numero saatiin paperille ja sitten löysimme maasta litimärän postikortin. Se oli leimattu kaksi päivää sitten ja siinä luki kuta kuinkin näin: "Rakas Äiti, kiitän Teitä vielä kaikesta ja toivottavasti voimme taas pian tavata. Minulla on kaikki nyt hyvin, älkää huolehtiko. Sanokaa myös isälle paljon terveisiä. Ajattelen teitä lämmöllä". Ja sitten allekirjoitus.

Katsoin kortista osoitteen, missä tuon Rakkaan Äidin pitäisi asua. Se olikin aivan vieressä. Sanoin pojille että nyt tehdään Améliet ja viedään kortti perille. Päivän hyvä työ, nääs. Kortti on varmasti pudonnut postimieheltä, ajattelin. Talossa oli erikseen sisäänkäynti "Service" eli palveluskunnalle. Liekö vielä käytössä. Varsinaisen ovenkin löysin, mutten postilaatikkoa tai postiluukkua! Niinpä jätin vettyneen kortin rappusille.

Jäin miettimään korttia ja sen sanomaa. Mitä jos Rakas Äiti olikin sen jo saanut ja lukenut ja sitten heittänyt pois...? Ehkä äiti ei halua olla missään tekemisissä pojan kanssa? No, ilkeät ihmiset saavat palkkansa. Nyt kortti tulee hänelle toistamiseen. Toivon kuitenkin, että kortti oli odotettu ja että se lämmitti Rakkaan Äidin mieltä.

Sitten näin kadulla tuolin. Olen halunnut sellaista jo jonkun aikaa. Se seisoi erittäin likaisena (mm. maalitahroja ja hämähäkin seittiä) roskapussien vieressä. Mietin ääneen mahtaako tuolikin odottaa roska-autoa. Pienempi poika sanoi "joo" ja esikoinen - harkitsevainen kun on, toisin kuin äitinsä! - sanoi ettei sitä kannata ottaa, ei varmaankaan ole roska.

Otin kuitenkin. Esikoinen sanoi "nyt juostaan!", mutta ilmoitin ettei minun tarvitse juosta koska en ole mitään varastanut. Ilmiselvästi roskiin menossa tämä tuoli. Sitten esikoinen sanoi "äiti mua hävettää"....Vastasin että siihen hänen on tottuminen, jatkoin matkaa, kuitenkin aavistuksen nopeammin, sillä aloin itsekin pohtia olenko sittenkin napannut jonkun vielä käytössäolevan tuolin...Mutta hittojako sitten pitävät sitä keskellä katua roskapussien välissä!

Kotona puhdistin sen ja tykkään kovasti. Nyt sen päällä on vaarini vanha nahkainen matkalaukku.


Tuoli on erittäin tukeva ja uskomattoman painava. Jaloissa on pienet rei’ät ruuveja varten. Näitä näkee usein esim. kahviloiden edustoilla, joskus maahan ruuvattuna.

5 kommenttia:

Vilijonkka kirjoitti...

Katudyykkaus on harrastuksista yllätyksellisin ja halvin! Olimme juuri muuttaneet Pariisin, ,inulle oli selitetty kuinka "ylimääräiset" tavarat asetetaan kadulle ja seuraava saa siitä poimia haluamansa. no niin, kuljin kadulla ja eteeni osui korkeahko palmu, hieman ruipelo tosin. Kuljin sen ohitse toistamiseen muutaman tunnin kuluttua, siinä se oli, ajokaistan reunalla koirankakkojen seurana, rikkinäisessä muoviruukussa. Silloin ajattelin, että tuossapa oiva kukka olohuoneeseen. Nostin lapsen pois rattaista ja kasvi tilalle. Kuljettuamme kymmenen metriä ryntää perääni lähistöllä sijaitsevan lihakaupan myyjä huutaen ja käsiään viuhtoen: "Se on minun, Madame!" Nolotti.

Viimeisin dyykkaus oli mahtava 120x190cm mahonkisänky, sellainen vanha hieno. Nyt metsästämme siihen sopivaa runkopatjaa, jotta esikoinen pääsee nauttimaan luksusvuoteesta.

Tuollaisien löytöjen, kuten sinunkin tuolisi, tarina jää elämään ja antaa esineelle hienon lisäarvon. Onnea dyykkaukselle jatkossakin! Poikien pakkokävelyttämiset kunniaan, sanot heille, että kaikella on tarkoituksensa.

Tanja kirjoitti...

Ihana tapaus, jäi hyvä mieli ja hymy suupieleen. Näin kaiken tapahtuneen niin elävästi kirjoitustasi lukiessani.

Hävettää tunnustaa, mutta ostamani Couture-taulu on edelleen ilman kehyksiä... Mutta hiljaa hyvä tullenee, toivottavasti. On se ainakin näytillä! :)

violet kirjoitti...

Vilijonkka: paha toi palmumoka mutta niitä sattuu jos asiaan ryhtyy;-)
Mitään häpeää en tunne tavaroita ottaessani ja myönnettävä on että pieni jännitys (onko tämä oikesti hylätty tavara vai ei???) tuo lisäjännitystä. MEidän silityslauta on kans dyykatty. Se oli aivan naurettavalla tavalla "rikki" ja siksi heitetty kai pois. Mies korjasi sen (tai ei se ollut edes rikki oikeasti0 ja se on ollut meillä viimeiset..hetkinen...7 vuotta. Pitäiskin dyykata uus.

Liivia kirjoitti...

Vanha dyykkaaja täälläkin, ei tosin plakkarissa mitään noin hemaisevia löytöjä kuin sinulla ja Vilijonkalla. Laitoin myös kaupungissa asuessa omat roinani roskiksen viereen näytille, enkä heittänyt säiliöön suttaantumaan. Siitä ne katosivat aina altayksikön.
Tuoli on klassinen kaunotar, itsekin olisin muittamutkitta ottanut samassa tilanteessa.
Korttistoori oli lämmittävä.

violet kirjoitti...

Liivia; Toi tuoli on yllättävän tanakka. Painoikin niin pirusti, meinasin hankaloittaa dyykkausta!
Uskon että sillä on vielä monta vuotta nähtävänä meidän seurassamme.