Olen viime päivinä muun lukemisen ohella lukenut vanhoja muistikirjojani, kalentereitani ja päiväkirjojani. Kaikki on tallella, ihan kaikki. Nyt olen lukenut tekstejäni siltä ajalta kun olen ollut äiti.
On suorastaan säälittävää miten aiheet toistavat itseään.
On aivan liikuttavaa ettei aikuinen opi, ettei aikuinen tajua, oivalla, osaa.
Jos nuo olisivat jonkun toisen kirjoittamia, sanoisin sille toiselle että lakkaisi jo valittamasta ja tarttuisi toimeen. Tekisi, toimisi, yrittäisi, paneutuisi asioihin sen sijaa, että vain ruikuttaisi päiväkirjalleen samaa vanhaa.
Aina välillä luulen tajunneeni jotakin, sitten tajuan että tajutonna tässä kuljeskellaan edelleen. Ei onneksi koditonna, kuitenkaan.
On suorastaan säälittävää miten aiheet toistavat itseään.
On aivan liikuttavaa ettei aikuinen opi, ettei aikuinen tajua, oivalla, osaa.
Jos nuo olisivat jonkun toisen kirjoittamia, sanoisin sille toiselle että lakkaisi jo valittamasta ja tarttuisi toimeen. Tekisi, toimisi, yrittäisi, paneutuisi asioihin sen sijaa, että vain ruikuttaisi päiväkirjalleen samaa vanhaa.
Aina välillä luulen tajunneeni jotakin, sitten tajuan että tajutonna tässä kuljeskellaan edelleen. Ei onneksi koditonna, kuitenkaan.
18 kommenttia:
Saman henkisiä mietteitä olen pähkäillyt lähiaikoina itsekin, luulen olevani niin nopeaälyinen ja oivaltava ihminen, mutta oikeasti en edes näe silmieni edessä olevia asioita... Tämän huomaa etenkin yrittäessä oppia uusia ja erilaisia asioita, viime aikoina etenkin koiraharrastuksissa, aiemmin muun muassa opetellessani autolla ajamista.
Niin ja tuohon edelliseen postaukseen liittyen piti vielä jatkaa, tykkään itse joidenkin fantasia-elokuvien (onkohan tuo oikea termi Pottereille ja Sormusten herroille...?) maailmoista ja etenkin siitä visuaalisuudesta. Harvoin tulee tätä genreä harrastettua elokuvissa tai lukiessa, mutta välillä erittäin virkistävää!
Niinpä! Huomaan toistavani samoja virheitä, valituksen aiheita ja pähkäilyjä vuodesta toiseen. Oppiikohan sitä joskus?
Kauniisti kirjoitit.
No niin! Ja taas ollaan asian ytimessä! Sitähän se tuppaa olemaan, vähän varioiden samaa villakoiran ydintä, täälläkin.
Mutta kiitos muisti- ja päiväkirjojen, sitä saa välillä itsensä kiinni. Mietipä, jos huiskis menemään ilman koottuja muisteloita, oisko se armeliaampaa?! ;)
Vinkeätä viikonloppua!
Ekub: niitä silmien edessä olevia ei varsinkaan usein näe. Tai ei halua katsoa.
Inkivääri; En tiedä oppiiko. Jotenkin alan taipua ajattelemaan että minä olen tällainen enkä kaikissa asioissa kehity ikinä. Onneksi edes joissakin.
Kata: kiitos.
Kottis: En haluaisi olla ilman näitä "koottuja muisteloita". En ymmärrä miksi ihmiset kirjoittavat ja sitten tuhoavat tekemäänsä. En osaa ajatella niin että "no, kirjoitin tuon silloin kun olin nuori ja tyhmä/oli se huono aika elämässä/kun en vielä tiennyt/jne." -ja sitten saunanpesään koko pino. En vaan tajua. Ihan sama kuin leikkaisi kätensä pois.
En oikeastaan hae armeliaampaa oloa vaan ymmärrystä miksi, miten sitä on mitäkin tehnyt.
Tuossa oli syy, miksi en ilkeä lueskella vanhoja päiväkirjojani.
Pölyttykööt rauhassa. Mutta poiskaan en kyllä heitä.
:O
Ajatella kuinka arvokasta on huomata tälläisiä, seikkoja. Kun kaikki ei sitä koskaan tajua!
Arvelinkin muuten että olet päiväkirjan kirjoittaja tyyppiä, minä myös joskus nuorempana. Minusta se on hienoa! Olisi kai tarkoituksena ottaa uudelleen tavaksi. Olen vain jo kadottanut 2 muistikirjaa perän jälkeen?!
Näin se just on. Aina välillä saa jonkun välähdyksen, ja sen voimalla jaksaa etsiä eteenpäin.
En minäkään ymmärrä niitä, jotka heittävät vanhoja kirjoituksiaan pois. Kun lukee niitä uudestaan, voi oivaltaa jotain, mitä ei ekalla, tokalla tai kolmannellakaan kerralla tajunnut.
Nelikymppisyyden lähestyessä alkaa onneksi taas löytää itseään (niin kuin toisaalla kirjoitit). Mikä parasta, omana itsenä olemisesta voi jopa nauttia!
Ihan OT asia: Nurjat blogikommenteissa oli puhetta energiankulutuksesta. Selailin nettiä ja tietoa löytyy sieltä ja täältä. Tässä on yksi aika kiva, tosin PDF-tiedostona. Siitäkin saa aikalailla sen käsityksen, että konetiski olisi edullisempi kuin käsitiskaus. Joka tapauksesssa käsitiski vie enemmän vettä, ja siihenkin tarvitaan energiaa. Ilmeisesti se kompensoisi koneen käyttämän sähkön osuuden. Ehkä lopputulos olisi todellisuudessa fifti-fifti.
http://www.sll.fi/jasensivut/ymparistokasvatus/materiaalit/energiasisus_pieni.pdf
tottakai unohtui tuo linkki klikata edelliseen viestiin, sorry.
Mä en juurikaan pysty lukemaan vanhoja päiväkirjojani, jo siitä syystä, että yleensä olen kirjoittanut vain rakastuneena tai vain sydänsärkyneenä tai suuressa vihanpuuskassa. Tunteet menee niin katonrajassa tai pohjamudissa, että lukeminen on tuskallista.
Osan päiväkirjoistani olen jopa polttanut. Enää tulee kirjoitettua vain matkoilla, ja niitä jo sietääkin lukea.
Nyt on jo pakko myöntää etten edes tiedä missä vanhat,puoliksi aloitetut tai loppuun saakka kirjoitetut päiväkirjat nuoruusvuosilta ovat.Liian monta muuttoa takana.
Toisaalta monet asiat ovat tunnemuistoina kehossa ja mielessä että ne palautuvat helposti mieleen..siis ainakin vielä.
Nyt on jo pakko myöntää etten edes tiedä missä vanhat,puoliksi aloitetut tai loppuun saakka kirjoitetut päiväkirjat nuoruusvuosilta ovat.Liian monta muuttoa takana.
Toisaalta monet asiat ovat tunnemuistoina kehossa ja mielessä että ne palautuvat helposti mieleen..siis ainakin vielä.
Viime keväänä osui nenäni eteen laatikollinen 1980-luvun kalentereja ja päiväkirjoja. Avasin muutaman ja hyi hui, äkkiä pois. Vähän samasta syystä kuin Liiviakin. 15 vuoteen en olekaan päiväkirjaa pitänyt, kalenteritonta aikaa takana jo neljä vuotta. Tavan vuoksi ostin äskettäin tämän vuoden kalenterin, ajattelin josko on niin paljon muistettavaa lähitulevaisuudessa. Saapa nähdä, tänään poistin suojamuovit.
Kohta kun olen pitänyt blogia vuoden voinkin tarkastella, että samojako edelleen hehkutan tai ihmettelen.
Onhan mullakin tietysti niitä teinimuisteloita tai muuten vaan sellaista "äkkiä pois" -luettavaa.
Antoisimpia ovat kuitenkin mielestäni nämä viimeisten 10 vuoden ajalta olevat, noin suunnilleen.
Vaikka siis harmittelenkin samojen ongelmien vatkausta ees taas olen kuitenkin tosi onnellinen siitä,etteivät edes maasta toisiin muutot ole hukanneet noita kirjoja ja vihkoja. Olen joskus miettinyt että mitäs jos poikani nuo lukevat joskus myöhemmin..? Haluaisitteko itse lukea oman äitinne ajatuksia? Oletteko ehkä saanet lukeakin?
Tuossa aikaisemmassa kommentissani heitin, että olisko helpompaa elää ilman päivä/muistikirjoja. Joillekin se on varmasti hyvinkin luontevaa, mutta minulle itseni kanssa käymä keskustelu on tärkeää.
Isäni oli osoittanut minulle päiväkirjansa ja sain ne hänen kuoltuaan. Niitä ei ollut helppo lukea, mutta kirjoitukset eheyttivät kuvaani hänestä ja lohduttivat surussani. Eli kyllä muistiinpanot tässä tapauksessa olivat hyvin sopusoinnussa sen kanssa, millaisena isäni tunsin. Ja olin kyllä otettu, että oli halunnut jättää kirjansa juuri minulle.
Lapsen synnyttyä kirjoitin vuoden joka päivä, ajattelin että tämä juuri on sellainen kirja, jota hän lukee isona. Sitä en ole itse sen jälkeen avannut, voisin kyllä, mutta taitavat olla aika pehmeitä juttuja. Sopii jollekin joka on samassa tilanteessa eli tuoreelle äidille.
Vilojonkan kanssa tulee samaan aikaan blogivuosi täyteen, joten saas nähdä jääkö sama levy soimaan.
Kottis: minäkin olen hyvin otettu jos joskus saan luettavakseni äidin tai isän kirjoituksia.
Liivia: Tuli vielä mieleen kun kommentoit aikaisemmin että olet kirjottanut lähinnä kun olet ollut kauhean rakastunut tai sitten sydän murtuneena. Kun nyt ajattelen taaksepäin omia juttujani niin huomaan että minun tapani kirjoittaa taas on toisenlainen: silloin kun on jotakin suurta (kuten nuo mainitsemasi kaksi suurta tunnekuohua) en ole juuri kirjoittanut ollenkaan! Minulla menee kai kaikki energia sitten sen tunteen elämiseen, en tiedä. Ja joo, totta puhuen en elämässäni ole tainnut niin hirveän monta kertaa olla rakastunut, onneksi vielä vähemmän olen joutunut kärsimään sydänsuruja!
Lähetä kommentti