Kuulin joku aika sitten naisesta, joka löysi aamulla miehensä heidän kylpyhuoneestaan kuolleena makaamasta. Mies oli 45-vuotias. Ei tunnettuja sairauksia, ei erityistä syytä pelätä lähtöä näin nuorella iällä - edes äkki-sellaista.
Tapaus sai minut taas ajattelemaan mitä sitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, miten toimisi, mitä sitten...? En puhu nyt sellaisista käytännön asioista kuin että menisin katsomaan toimiiko pulssi, soittaisin ambulanssin...Ei, tarkoitan että pohdin miten omalle elämälleni (ja lastemme) kävisi, jos mieheni kuolisi yllättäen.
Ei tämä ole pirujen maalaamista. Tämä on realismia, sillä ei ole yhtään ihmistä jolle ei voisi minä päivänä tahansa tapahtua "jotakin". Vakava sairaus, onnettomuus, kuolema. Joku näistä tai kaikki.
"En minä halua ajatellakaan sellaisia", sanoo yksi. "Mitä sitä päätään vaivaamaan tuollaisella, kyllä asioilla on tapana järjestyä", uskottelee toinen, kuin rauhoitellakseen oman päänsä ääntä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu kenellekään sen takia että näitä asioita ajattelee. Onnettomuus ei tule sitä miettimällä. Sen sijaan jos se "jokin" tapahtuu, saattaisi olla helpompi jatkaa, jos tietäisi hiukan mitä, missä ja miten. Muun muassa.
Kuinka monelle teistä on selvää miten puolisonne toivoo toimittavan onnettomuustilanteessa (tai vakavan sairauden yhteydessä) mitä tulee elvytykseen ja sen sellaiseen? Onko hänen kantansa asioihin varma, vai luuletteko vain tietävänne? Oletteko ajatelleet hoitotahdon kirjoittamista? Suosittelen. Se on helppo juttu, ja selvittää tärkeitä asioita. Netistä löytyy tulostettavaksi ja lisätietoa muutenkin.
Entä kaikki raha-asiat sun muut? Oletteko selvillä kaikesta, osaatteko löytää paperit, tiedättekö missä ovat sopimukset ja sen sellaiset?
Itse olen ulkosuomalaisena ajatellut myös yhtä asiaa, johon minulla ei edes ole selvää kantaa:
jos minä kuolen sanotaan nyt täällä Belgiassa, niin mikä olisi "looginen" paikka haudata minut?
Itsellenihän se lienee siinä vaiheessa suhteellisen yhdentekevää, mutta jäljellejääneet? Haluavatko vanhempani ja suku Suomessa minut sinne? Haluaako mies ja lapset että lepäilen rauhassa lähempänä heitä? Kuka tällaisissa asioissa ylipäätään on se, joka saa sanoa lopullisen sanan? Käsittääkseni puoliso, mutten ole varma.
Muistan myös miten Ranskassa asuessamme puhuin monen suomalaisnaisen kanssa siitä, mitä he lapsineen tekisivät jos mies yht’äkkiä kuolisi - tai lähtisi lätkimään. Oli niitä jotka sanoivat hetkeäkään empimättä muuttavansa heti Suomeen. Sitten oli heitä, jotka sanoivat "tietenkin" jäävänsä Ranskaan. Ja loput niitä emmäävaantiedä -vastauksia. Mielipiteeseen vaikutti Ranskassa vietettyjen vuosien määrä ja lasten ikä, mutta ei aina niin kuin olisi uskonut. Eräskin liki 40 vuotta Ranskassa asunut nainen sanoi ehdottomasti palaavansa "jos ja kun mieheni kuolee".
Eihän tämä ole niitä helpoimpia aiheita ottaa puheeksi, mutta aihe on tärkeä. Suorastaan elämää suurempi. Ei sitä nyt ihan arkkua tarvitse valita valmiiksi, mutta kannattaisi ehkä hiukan - vaikka sitten huumorin varjolla jos se on helpompaa - yrittää pohtia tällaisiakin.
Tapaus sai minut taas ajattelemaan mitä sitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, miten toimisi, mitä sitten...? En puhu nyt sellaisista käytännön asioista kuin että menisin katsomaan toimiiko pulssi, soittaisin ambulanssin...Ei, tarkoitan että pohdin miten omalle elämälleni (ja lastemme) kävisi, jos mieheni kuolisi yllättäen.
Ei tämä ole pirujen maalaamista. Tämä on realismia, sillä ei ole yhtään ihmistä jolle ei voisi minä päivänä tahansa tapahtua "jotakin". Vakava sairaus, onnettomuus, kuolema. Joku näistä tai kaikki.
"En minä halua ajatellakaan sellaisia", sanoo yksi. "Mitä sitä päätään vaivaamaan tuollaisella, kyllä asioilla on tapana järjestyä", uskottelee toinen, kuin rauhoitellakseen oman päänsä ääntä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu kenellekään sen takia että näitä asioita ajattelee. Onnettomuus ei tule sitä miettimällä. Sen sijaan jos se "jokin" tapahtuu, saattaisi olla helpompi jatkaa, jos tietäisi hiukan mitä, missä ja miten. Muun muassa.
Kuinka monelle teistä on selvää miten puolisonne toivoo toimittavan onnettomuustilanteessa (tai vakavan sairauden yhteydessä) mitä tulee elvytykseen ja sen sellaiseen? Onko hänen kantansa asioihin varma, vai luuletteko vain tietävänne? Oletteko ajatelleet hoitotahdon kirjoittamista? Suosittelen. Se on helppo juttu, ja selvittää tärkeitä asioita. Netistä löytyy tulostettavaksi ja lisätietoa muutenkin.
Entä kaikki raha-asiat sun muut? Oletteko selvillä kaikesta, osaatteko löytää paperit, tiedättekö missä ovat sopimukset ja sen sellaiset?
Itse olen ulkosuomalaisena ajatellut myös yhtä asiaa, johon minulla ei edes ole selvää kantaa:
jos minä kuolen sanotaan nyt täällä Belgiassa, niin mikä olisi "looginen" paikka haudata minut?
Itsellenihän se lienee siinä vaiheessa suhteellisen yhdentekevää, mutta jäljellejääneet? Haluavatko vanhempani ja suku Suomessa minut sinne? Haluaako mies ja lapset että lepäilen rauhassa lähempänä heitä? Kuka tällaisissa asioissa ylipäätään on se, joka saa sanoa lopullisen sanan? Käsittääkseni puoliso, mutten ole varma.
Muistan myös miten Ranskassa asuessamme puhuin monen suomalaisnaisen kanssa siitä, mitä he lapsineen tekisivät jos mies yht’äkkiä kuolisi - tai lähtisi lätkimään. Oli niitä jotka sanoivat hetkeäkään empimättä muuttavansa heti Suomeen. Sitten oli heitä, jotka sanoivat "tietenkin" jäävänsä Ranskaan. Ja loput niitä emmäävaantiedä -vastauksia. Mielipiteeseen vaikutti Ranskassa vietettyjen vuosien määrä ja lasten ikä, mutta ei aina niin kuin olisi uskonut. Eräskin liki 40 vuotta Ranskassa asunut nainen sanoi ehdottomasti palaavansa "jos ja kun mieheni kuolee".
Eihän tämä ole niitä helpoimpia aiheita ottaa puheeksi, mutta aihe on tärkeä. Suorastaan elämää suurempi. Ei sitä nyt ihan arkkua tarvitse valita valmiiksi, mutta kannattaisi ehkä hiukan - vaikka sitten huumorin varjolla jos se on helpompaa - yrittää pohtia tällaisiakin.
24 kommenttia:
En ole ajatellut,mitä sitten jos mieheni kuolee, vaan niin, että jos minä kuolen. Oli eräs hetki, jolloin tajusin elämän rajallisuuden entistä paremmin.
Sen jälkeen puhuin miehelleni paljon, mitä toivoisin tapahtuvan (lähinnä lasten kannalta), jos kuolisin. Olen varma, ettei hän muistaisi niistä asioista ainuttakaan, jos. Hautajaisvirrenkin keksin, vaan en muista enää.
Noita tulee aina välillä mietittyä. Proosallisesti myös siitä näkökulmasta, että mitäs sitä sitten tehtäisi leivän eteen, jos miehelle jotain tapahtuisi, hän kun on tällä hetkellä perheen elättäjä... Yritän joskus miehen kanssa ottaa puheeksi, että jos minulle jotain tapahtuu, niin mitä haluaisin. Mutta mies kuuluu siihen ryhmään, jolle kuolemasta ja onnettomuuksista puhuminen on vaikeaa. Eikä häneltä saa udeltua, että mitä hän haluaisi omalta kohdaltaan. Itse olen tehnyt elin- ja kudosluovutustestamentit ja kertonut niistä miehelle.
Itse haluaisin mahdollisimman ekologisen hautauksen. Ja uskonnottoman. Jonkun kiven kuitenkin muistuttamaan jälkipolvia minusta.
Solveig: en mää vakavissani ole virsiä valinnut mutta toki olen miettinyt että kunhan amen on huudettu niin hautajaisissani voitaisiin ihan hyvin ottaa lasit kuohuvaa ja pistää jalalla koreasti.
Johi: Niin se leipä...
Meillähän mies on myös ihan ilman muuta se joka elättää perheen. Työpaikan takaama tulo leskelle ja lapsille kestää 9 vuotta. Pomonsa aina pelleileekin että älkää kertoko siellä kotona tätä, tai teille alkaa ilmestyä banaaninkuoria rappusille.
Mutta noin vakavissaan...uskoisin selviytyväni. Jotenkin, jollakin tapaa. Olen varma että miehen sukukin auttaisi. Omat vanhempanikin varmasti mahdollisuuksien mukaan. Mutta mihinkään tuollaiseen ei tietysti kenenkään kannata tuudittautua.
Pakon edessä olen nähnyt monien venyvän vaikka mihin, joten enköhän minäkin.
Mun mieheni kyllä puhuu omasta kuolemastaan ihan tuosta vaan, mutta menee jotenkin ihan tolaltaan kun puhun että entäs jos se olenkin minä joka ensin tästä lähtee.
Ahdistava, vaikkakin tärkeä aihe. Jotenkin lapsen myötä sitä on tajunnut elämän rajallisuuden. Mieheni matkustaa työkseen paljon ja kyllä minä olen tullut ajatelleeksi, että mitä jos joskus tapahtuukin onnettomuus, eikä hän palaisikaan kotiin. Olen aivan varma, että lähtisin heti Suomeen lapsemme kanssa. Olemme nimittäin asuneet Ranskassa vasta pari vuotta, eikä tänne ole ehtinyt vielä muodostua sellaista turvaverkkoa, joka meillä Suomessa oli. Perheen talouskin käy mielessä. Miehelläni on eläkevakuutus, jossa minä olen edunsaaja, mutta ei sillä pitkälle pötkittäisi. Äitini on hyvin säntillinen ihminen ja hän on näyttänyt minulle, missä hän säilyttää tärkeitä papereitaan. Pitäisi varmaan ottaa esimerkkiä hänestä ja hoitaa meidän perheenkin tärkeimmät paperit, spimukset ynnä muut järjestykseen. Ei se paljon vaadi, mutta ikävässä tilanteessa säästää surevaa puolisoa turhalta byrokratialta.
Joskus, kun lukee lehdistä nuorten yksinhuoltajksi jääneiden leskien elämäntarinoita, ei voi kuin ihmetellä sitä sisua ja tarmokkuutta, millä he ovat selviytyneet niin kauhean asian yli. Moni toteaa lasten olleen pelastus.
Hui.. Sitähän yleensä ajattelee, että MUILLE sattuu kaikenlaista; kuolemia ja onnettomuuksia. Mutta viime aikoina olen herännyt ajattelemaan myös näitä asioita..
Otit taas tärkeän asian esille. Hyvä. Minulla ei ole miestä eikä lapsia, joten kun ajattelen läheisten kuolemaa, ajattelen omia vanhempiani. Asian on tuonut lähemmäksi pappani kuolema helmikuussa. Kaikki isovanhemmat ovat nyt kuolleet, joten realistisesti ajatellen seuraavaksi on vanhempieni ja heidän ikäpolvensa vuoro. Huh, kylläpä tuntuu tylyltä tuo ajatus... Eihän heidän vielä tarvitse mennä...
Tuollaisia kuolemaan liittyviä käytännönasioita en ole miettinyt ollenkaan. En itseni enkä toisten suhteen. Omaa kuolemaa olen kyllä ajatellut. Munulle tuli puolitoista vuotta sitten pieni vaiva, joka vaati kirurgisia toimenpiteitä. Niistä jäi pieni vamma, joka ei ole käytännössä kovin iso asia, mutta on tuottanut minulle toisella tapaa suunnattomia henkisiä kärsimyksiä. Anteeksi salamyhkäisyys, mutta en ole valmis kertomaan tarkemmin. Tuon traumaattisen tapahtumaketjun myötä oman elämän fyysiset rajat tulivat uudella tavalla selviksi. Ilman fysiikkaa ei ole mitään, kuten eräs kirjailija sanoi.
Tällä viikolla mietin kuolemaa toisella tavalla. Äitini on ammatiltaan kodinhoitaja, ja kun hän meni tiistaiaamuna erään asiakkaansa kotiin, tämä oli siellä kuolleena. Ensimmäinen tällainen tapaus koko äidin pitkän työuran aikana. Äidille tarjottiin asian vuoksi kriisiapuakin. Hyvä että apua on tarjolla, mutta tuntuu myös tavallaan oudolta, että ruumiiden kohtaaminen on nykyihmisille niin outo asia, että tarvitaan kriisitukeä. Kuolemahan on kuitenkin normaali ilmiö ja kuolemista tapahtuu joka päivä. Mutta tietenkin kuoleman kohtaaminen voi olla niin monella tapaa ahdistavaa. No, meni nyt ihan asiasi ohi, mutta tämmöisiä olen itse miettinyt.
Ollaan mietitty joskus ja päätetty, että "piuhan jatkona sairaalassa" ei kumpikaan joutuisi olemaan. Mutta tästäkin kai täytyy olla jokin virallinen paperi.
Omia hautajaisia olen sen verran ajatellut, että tekisin oman ruumisarkkuni itse (älkää nyt kukaan pelästykö), olen aivan tosissani. Se kun kuitenkin haudataan tai poltetaan ja on vain materiaa, kuten ihmisen jäännöksetkin ja sielu/henki on jo jossain muualla.
Taloudellisesti varmaankin pärjäisin, mutta surusta selviäminen olisikin sitten kyseenalaista.Mieheni on semmonen realisti ja joskus vähän toppuuttelee, kun saatan jäädä miettimään liikaa kaikkea.
Minä olen miettinyt tätä aihetta paljon. Liiankin paljon. Mieheni täyttää tänä vuonna 30 vuotta ja on taas vähän lähempänä sitä ikää, jolloin isäni kuoli. Se on pelottavaa. Jossain vaiheessa minä mietin kaiken valmiiksi. Ketä kutsutaan hautajaisiin, mitä musiikkia, mitä pappi saa sanoa ja mitä ei... onneksi olen nyt päässyt siitä ohi. Se oli hirmu raskasta. ymmärrän myös sen, ettei kuolemaan voi koskaan varautua. Tuli se sitten varoittamatta tai pitkän sairauden jälkeen. Aina se tulee liian äkkiä.
Mä olen miettinyt tätä paljonkin, koska mun mieheni on ehdottomasti paras ystäväni ja tavallaan koko sukuni. Olisin aivan hillittömän yksin (kaikkine kuusine lapsineni) jos hän kuolisi.
Todella yksin.
Se tuntuu hirvittävältä ajatukselta. Epäreilulta ja väärältä ja kestämättömältä.
Suunnittelen joskus erilaisia selviytymisstrategioita. En ole keksinyt kovin hyvää. Toivottavasti ei tule tarvetta.
En muuten tiedä edes meidän nettipankin salasanaa.
Miehen olen evästänyt oman kuolemani varalta lähinnä siinä mitä hautajaisissani sitten ihan varmasti ei soiteta/lauleta.
Ollessani hetken(4 vuotta) kolmen lapsen yksinhuoltaja teetin testamentin, jossa toivoin lapsille tiettyä pariskuntaa adotiovanhemmiksi.
Voi, etta joskus aina olen lahtenyt miettimaan samanlaisia asioita. Monissa kohtaa identtisesti. Enka osaa moneen edes vastata, vai onko se vain sita, etten halua niita ajatella sen pidemmalle. Kuin muka toisi huonoa onnea. Hopson, hopson...
Nyt aitina olenkin ihan kaytannollisista syista tallaisia miettinyt. Kun onhan tuo mies paljon tien paalla - autoillessa on aina vaaransa. JA aina pelkaan yhta paljon jos ei heti tule sita soittoa. Pelkaan ensimmaisena yksinaisyytta, ettei rakas olisi enaa siina. Uusi suuri tuntematon yhtakkia edessa. Ei sita haluaisi kaiken kaatuvan paalaelleen, silti naita asioita on hyva miettia. Kuin varasuunnitelmana. Jonkun nakoisena pohjana jos sattuu jotain.
Ja ulkosuomalaisena se ikuinen kysymys... Mihin menisin, vaiko jaisinko? Enpa tieda...
Kiitos taas hyvasta aiheesta! Sain aimo annoksen mietittavaa kotiaskareita tehdessani. Pysyy paakoppa virkeana kotiaidilla kun kay taalla aikuisten ilmoilla (blogistaniassakin) hiukan hakemassa muuta ajateltavaa.
Hieno aihe, kivasti kirjoitettu. Ilman minkaan nakoista saalia kaivaten, olisipa itsetuntoa tarpeeksi ja pystyisin minakin tuomaan ajatuksiani esille. ;o) (osasyy siihen, etta entinen blogi on poistettuna)
Nyt meni taas aivan aiheesta toiseen. ;o)
Ps. Lisaisin, etta olen itse itseasiassa lahtenyt miettimaan, etta mita jos mina olisinkin se jolle tapahtuisi jotain... Mita lapset? Tarkeana olen pitanyt sanoa ja kertoa miehelle, ett aolisi minulle tarkeaa tietaa hanen elavan onnellisena eika hukkaavan elamaansa eilista miettiessa. Kun on sellainen muistoissa elavaa tyyppia. ;o)
Tämä on oikeasti aihe, jota jokaisen tulisi miettiä ja puhuakin siitä ääneen. Ihmiset usein kauhistuvat näistä puheista. Minä olin kuitenkin tyytyväinen, että on tullut puhutuksi. Kun mieheni kuoli vuonna 2001 täysin yllättäen ja jäin leskeksi 27-vuotiaana, tiesin miten hän halusi tulla haudatuksi. Tiesin myös vakuutuksisat ja muista. Vaikka hän kuoli täysin odottamattomaan sairaskohtaukseen, terve ihminen.
Asia on ollut meillä nytkin puheissa mieheni kanssa, kun isäni kuoli marraskuussa täysin yllättäen 57-vuotiaana.
Realismi kannattaa, surustakin selviää sillä. Muuten voi sitten haihatella pää pilvissä ja olla niin kamalasti miettimättä, että koska kukakin kupsahtaa. Mutta olisihan typerää jos ei olsi ollenkaan selvillä mistään realiteeteista. Itse olen tehnyt varsin selväksi, että ei mitään jeesusteluja minulle kiitos, polttakaa ja viskatkaa tuhkat mihin tahdotte. Vakuutuspaperit on tallelokerossa. Tuhlatkaa rahat :)))
Hei Violet,
Olen omassa elämässäni huomannut ,että kun huolikiintiö tulee täyteen alkavat kuoleman kysymyksetkin jyräämään.Mutta ei elämä ole antanut meille vuoronumeroita käteen joten ei voi tietää missä järjetyksessä lähdetään.Omakohtaisesti AINOA toiveeni on,että saan lähteä ennen poikaani ja mielellään saada kaikki komerot siivottua ennen sitä ettei hänen tarvitse sitä tehdä.
Nimim.Vaikeaa heittää mitään pois
On tullut mietittyä lähinnä taloudelliselta kannalta, kun otettiin henkivakuutukset ja laskettiin vakuutussummaa, jolla toinen tarvittaessa pääsee jaloilleen. Sekin oli ihan kauheaa, tippa tuli linssiin aina asiasta keskusteltaessa.
Hautajaisista tms. ei olla keskusteltu lainkaan. Hoitotahdoista ei ole sen kummemmin keskusteltu, sen tosin olen mieheltä varmistanut, että pitäähän hän puoliani krooniseen sairauteeni liittyvässä asiassa, jos olen itse sairaalassa tiedottomana. Tuo sairaus ja sen vaatima hoito kun ei ole ollenkaan selviö kaikille terveydenhuollon ammattilaisillekaan, ja hurjimmillaan sairauden huomioimattomuus voipi viedä hengen. Tarvin siis jonkun huolehtimaan asiasta puolestani, jos itse olen puhekyvyttömänä tai tajuttomana.
Sattuipa ajankohtainen aihe. Juuri ennen tekstisi lukemista sain sâhköpostiviestin, jossa kerrottiin ystävâmme vaimon yllättâvâstâ kuolemasta 41-vuotiaana. Juuri viime viikonloppuna sovimme ao. ystâvân kanssa, ettâ tulevat meille syyskuun alussa kylään koko perhe, ettâ pâäsee esittelemâân meille vaimonsa ja alle 1-vuotiaan lapsensa (joita siis emme ole tavanneet) ja nyt alle viikko siitâ tulikin nâin surullinen viesti.En tiedâ, miten vaimo kuoli, mutta todellakin siis tâysin yllâttâen. ja vain vâhân aikaa sitten yksi toinen ystâvâmme teki itsemurhan, vaikka hânellâkin oli vaimo ja kaksi lasta eikâ mitâân merkkejâ itsemurha-aikeista. Ja syöpâhoidoissa olevia ystäviâ tuntuu olevan niin monta tâllâ hetkellâ, ettei ole tosikaan. Kyllâ on siis taas tullut muistutuksia, ettâ mitâ vaan voi sattua milloin vaan.
Meillä on kyllâ jo aiemmin miehen kanssa puhutttu asiat moneen otteeseen. Molemmilla on elinluovutustestamentti lompakossa, tiedâmme toistemme toiveet hautajaisten suhteen, kaikki viralliset paperit ovat selkeâsti lajiteltuina selkeâssâ paikassa, jne. Samat asiat on käyty lâpi myôs molempien vanhempien kanssa eli meillâ aihe ei ole mikâân tabu. Olen jopa löytânyt miehelle tulevan puolison eli sanonut, ettâ jos kuolen, niin voisiko hân mennâ naimisiin tâmân naisen kanssa, sillâ hân olisi varmasti hyvâ vaimo miehelleni ja hyvâ âiti lapsillemme ;-). Mies lupasi harkita ;-), mutta tâlle naiselle en kyllâ ole asiasta vielä maininnut ;-). Jos mies kuolisi ennen minua, uskon kyllâ pärjâävâni kâytânnôn jutuissa, mutta tunnetasolla en kertakaikkiaan osaa kuvitella elâmââ ilman miestâni.
Tuota olen joskus miettinyt todellakin ulkosuomalaisena, ettâ minne muuttaisin, jos jâisin yksin lasten kanssa. Mehân asumme miehen työhôn liittyvâssâ virka-asunnossa eli jos hân kuolisi, olisi meillâ lasten kanssa ehkâ viikko tai pari aikaa muuttaa pois tâstâ. Jos olisi kouluvuosi menossa, yrittäisin ehkâ lôytââ halvan vuokra-asunnon tâstâ lâheltâ siksi aikaa, ettâ saisin selvyyttâ tilanteeseen ja löytäisin itselleni työpaikan (missâ se nyt sitten olisikaan). Jos olisi loma-aika, muuttaisimme ehkâ mökillemme Suomeen tilapâisesti.
Vaikea, mutta todella hyvä aihe esille otettavaksi. Minä olen sellainen synkiö, että monesti olen miettinyt päässäni "entä jos..." Sekä itseni, että mieheni kohdalla. Mieheni ajaa pitkää työmatkaa, ja etenkin syksyn ja kevään petollisilla keleillä kun rekat ovat kaikki kimpassa rutussa moottoritien varrella olen ajatellut, että se voi hyvinkin olla joku aamu, kun mieheni on siinä välissä. Enkä pysty kuvittelemaan, kuinka siitä eteenpäin, miten surun kanssa selviäisi.
Meillä kahdella homssantuulla kaikki paperit ovat missä sattuu, mutta tiedän kyllä, minkälaisen hautauksen mieheni haluaisi, ja senkin mikä kappale hautajaisissa pitäisi soittaa (meille molemmille musiikki on yksi elämän elinehdoista, siksi ehkä tämäkin tiedossa).
Miehelläni on vakuutus, jolla selviäisin kyllä hautajaisista ja muista kuluista, mutta itselläni ei ole vielä sitäkään. Olisi kyllä aiheellinen, ikinä kun ei voi mitään tietää varmaksi.
Yksi asia nyt jäi vaivaamaan: en itseasiassa tiedä MINNE mieheni haluaisi maalliset jäännöksensä laitettavan... Olemme kotoisin eripuolilta Suomea, emmekä kumpikaan kotoisin täältä, missä nyt asumme... Täytynee keskustella tästäkin joku päivä.
Tämä on NIIN ahdistava asia, että kun se ajatuksiin tupsahtaa, pika-pikaa sen veke viskaa. Pelkurimaista pakenemista. Toisaalta ihmisen sydämessä on ikuisuus ja on vaikea kaiken loppumista sulattaa.
Minua kiinnostaisi ihan rehellisesti tietää, miten kotirouvat ovat kelanneet tämän leskeys-asian ja myös mahdollisen avioeron? Onko teillä avioehto vai oletteko asennoituneet menemään töihin jonain päivänä? Anteeksi jos kuulostan pisteliäältä, on vain jotenkin järkyttävää lukea mielipiteitä "ehkä sukulaiset auttaisivat"... Jotenkin suomalaisena naisena on tottunut vahvuuteen ja vastuullisuuteen ja ennen kaikkea itsenäisyyteen, eli siihen, että on omat rahat eikä talous täysin pamahtaisi käsiin mikäli toinen esimerkiksi sairastuisi vakavasti.
Kiitos monista kommenteista.
Bimmelille vastaan että
kun kirjoitan "sukulaisten ehkä auttavan" niin en suinkaan tarkoita että siihen turvaisin. On silti hyvä tietää että sekin on mahdollista. Jopa erittäin todennäköistä.
Omalla kohdallani taloudellinen puoli on aivan varmasti kunnossa, mutta en tunne että minun pitää täällä selvittää, miksi ja miten.
Työntekoa en myöskään karsasta vaikken missään "oikeissa" töissä ole yli kymmeneen vuoteen ollutkaan. En tosin tiedä karsastaisivatko työnantajat minua;-)...Mutta tietenkin olen tarpeen tullen valmis tekemään paljonkin jotta ruoka saataisiin pöytään. Ei kai kukaan niin hullu ole ettei edes yrittäisi töihin jos olisi terve ja rahatilanne sitä vaatisi kuvaamasilaisessa tilanteessa.
Se on selvä että jos perheen ainut tienaava yhtäkkiä lakkaa olemasta tai joutuu työttömäksi tai tulee ero, niin perheen tulot muuttuvat. Ellei ole kovin vaativa ihminen niin uskon että toimeen voi tulla. Tulot voivat romahtaa kenellä vain ilman kuolemia, eroja tai sairauksiakin.
Vielä yksi juttu: suoraan sanottuna kyrsii ajatus siitä, että vain "omat rahat" jotenkin takaisivat itsenäisyyden, vahvuuden ja vastuullisuuden. Ellet Bimmel tunne minua oikeasti niin kerron että olen aivan itsenäinen, olen vahva ja vieläpä vastuullinenkin, eikä miehen palkkapussin päällä ole vain hänen nimikirjaimiaan. Kaikki rahat jotka talouteemme tavalla tai toisella tulevat ovat tämän perheen rahoja.
Ero ajattelutavassa, uskoisin.
Bimmel: ihan yhtâ taloudellisesti sinâ olet riippuvainen työnantajastasi kuin me kotirouvat miehemme tuloista, usko pois! Et sinâ yhtâän sen itsenâisempi ja vahvempi ja vastuullisempi ole vain siksi, ettâ olet töissâ. Jos firma, jossa olet töissâ, tekee konkurssin tai jâät muuten vaan tyôttômâksi, niin luultavasti sinunkin on silloin mietittâvâ raha-asiat uudelleen, ts. joko etsittâvâ uusi tyôpaikka tai vaikka turvauduttava miehen tai perheen tuloihin tilapâisesti. Tai sitten olet jârjestänyt muuten asiasi niin, ettâ talous on kunnossa, mutta sehân on kotiâideillâ ihan yhtâ mahdollista kuin sinulla. Siis asiat voi hoitaa vastuullisesti, olipa tyôelâmässä tai ei.
Itse olen kokeillut molempia ja nyt kotona ollessa tunnen olevani paljon itsenâisempi, vastuullisempi ja vahvempi raha-asioissa kuin silloin, kun vielâ kâvin tôissâ. Nyt on todellakin pitânyt ottaa asioista selvââ, tehdâ ratkaisuja tulevan eläkkeen eteen, jne. Muuten ne olisivat voineet jâädâ tekemâttâ ja työeläkkeeni olisi ollut paljon pienempi kuin nyt itse kerâtty elâke.
Olen samaa mieltâ kuin Violet, asennekysymys tâmâ on. Meillâkin kaikki tâhân talouteen tuleva raha on koko perheen yhteistâ ja samoin menot ovat koko perheen menoja. Toiseen luotetaan myôs raha-asioissa. Ei ole minun rahoja ja sinun rahoja eikâ minun târkeitâ menoja ja sinun tuhlaamista. Puhalletaan ikâänkuin yhteen hiileen, ettâ kaikilla olisi hyvâ olla. Sekâ nyt ettâ tulevaisuudessa.
Ja töihinkin voin ihan hyvin mennâ, jos tarve niin vaatii.
Vaikea, mutta hyvin tärkeä aihe tämä. Minunkin suvussani ja lähipiirissäni on ollut vakavaa sairautta, monenlaista surua. Kuolemaa on siis tullut mietittyä välillä paljon, oikeastaan niin paljon, että olen viime aikoina halunnut ajatella iloisia asioita :) Kun kaikki on onneksi ihan hyvin. Mutta on totta, että välillä pitää pysähtyä miettimään asioita vakavasti.
Minun vaikutelmani mukaan lähiomaiset ovat kaikkein tärkein apu, tuki ja voima surun keskellä. Uskon että minäkin saisin lähipiiriltäni apua, jos jotain kamalaa tapahtuisi.
Minä olen pohdinnan linjoilla, tässäkin asiassa. Ajatusleikkejä pitää olla. Pitää olla takaportteja ja varasuunnitelmia "entäs jos". Pitää tutkia tilanteita siinä valossa, että kaikkea voi tapahtua. Mutta silti unelmoida ja omata tukku tavoitteita.
Muista jostakin sanonnan, joka meni suunnilleen näin: "Tee työtä kuin eläisit ikuisesti. Rakasta kuin kuolisit huomenna."
Metsien mammalla oli hyvä ja kaunis sanonta=) Juuri noin!
Minua on selvästi huonommin "tienaavana" (opiskelija, mikä opiskelija) osapuolena häirinnyt parisuhteessamme se, että mieheni maksaa enemmän sähkölaskuja ja ruokaostoksia ja automaksuja, kuin minä. Hän on kuitenkin paksuun kallooni takonut, että huono omatunto on turhaa, ja näin mennään kunnes tilanne muuttuu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ne sormukset pujotettiin sormiin lakkasivat olemasta minun tavarat ja sinun tavarat. Koti ja perhe on meidän. Vaikka siis lapsia ei meillä ole.
Erilaisissa perheissä taloudet järjestetään erelaisilla tavoilla. Turha on kai yhtä tapaa arvottaa toista paremmaksi?
Varmasti siinä vaiheessa, jos elämäntilanne radikaalisti muuttuu (esimerkiksi eron tai sairauden tai kuoleman takia), tehdään sitten niitä tarvittavia ratkaisuja tilanteen tasapainottamiseksi.
Ja se sukulaisten apu voi olla niin paljon muutakin, kun tukku seteleitä kouraan...
Olina: oli hyvä juttu että nostit esiin tuon että apu voi olla muutakin kuin nippu seteleitä. Kun nimenomaan sitä muuta se parhaimmillana onkin.
Lähetä kommentti