Viime päivinä olen miettinyt paljon katselemista ja näkemistä.
En sillain kokopäiväisesti, tietenkään, mutta paljon.
Viimeksi tänä aamuna totesin taas vanhan saman jutun: esikoiseni ei "näe" tai ainakaan tunnista esim. omaa paitaansa, jos se on vaikkapa mytyssä lattialla. (Ja niinhän se usein onkin.) En voinut ensin tajuta tätä, mutta kun olen alkanut vuosien mittaan ymmärtää paremmin miten tuo miekkonen hahmottaa ja näkee, niin ymmärrän ettei hän "näe" paitaa koska se on "väärän muotoinen". Hän ei siis esim. tunnista sitä vaikka kangas olisi huomiota herättävän erikoinen.
Luen juuri Siri Hustvedtin uutta kirjaa, jossa myös tuli esille näköaisti ja etenkin silmät valokuvissa. En aio kertoa kovin tarkasti jos ja kun joku teistä tarttuu myös tuohon kirjaan. Mutta hiukan kuitenkin: olette varmaan nähneet kaikki joskus valokuvia, joissa ihmisen silmät on puhkottu. Olen törmännyt tällaisiin aina silloin tällöin ja vaikutus on aina sama. Silmien puhkominen - vaikkakin vain valokuvassa! - on kuin riistäisi hengen. Kuvat näyttävät aivan kammottavilta, hengettömiltä.
Pelkkä silmien peittäminen luo mielestäni melkein samanlaisen efektin. Silmien peittäminen tuo myös jotakin jännittävää kuvaan mukaan. Se ei ole yhtä kammottavaa kuin ne tuhotut silmät. Saa ainakin minun mielikuvitukseni käyntiin ja miettimään, miltä silmät näyttäisivät... ja sen myötä koko ihminen.
Kun sielun peilit ovat kuvasta poissa, on kuin ihminen olisi poissa, kuollut, ei olemassa. Ei ole "sisäänkäyntiä" missään. Ei ketään kotona. Kun puhuu sokean kanssa, katseleeko sitä silti tämän silmiin, vaikkei saakaan kontaktia? Miksi tuntuu tärkeältä (minusta ainakin!) saada katsoa silmiin sitä kenen kanssa puhuu? Uskon että siksi, että silmät jo yksin antavat osan vastauksista.
En sillain kokopäiväisesti, tietenkään, mutta paljon.
Viimeksi tänä aamuna totesin taas vanhan saman jutun: esikoiseni ei "näe" tai ainakaan tunnista esim. omaa paitaansa, jos se on vaikkapa mytyssä lattialla. (Ja niinhän se usein onkin.) En voinut ensin tajuta tätä, mutta kun olen alkanut vuosien mittaan ymmärtää paremmin miten tuo miekkonen hahmottaa ja näkee, niin ymmärrän ettei hän "näe" paitaa koska se on "väärän muotoinen". Hän ei siis esim. tunnista sitä vaikka kangas olisi huomiota herättävän erikoinen.
Luen juuri Siri Hustvedtin uutta kirjaa, jossa myös tuli esille näköaisti ja etenkin silmät valokuvissa. En aio kertoa kovin tarkasti jos ja kun joku teistä tarttuu myös tuohon kirjaan. Mutta hiukan kuitenkin: olette varmaan nähneet kaikki joskus valokuvia, joissa ihmisen silmät on puhkottu. Olen törmännyt tällaisiin aina silloin tällöin ja vaikutus on aina sama. Silmien puhkominen - vaikkakin vain valokuvassa! - on kuin riistäisi hengen. Kuvat näyttävät aivan kammottavilta, hengettömiltä.
Pelkkä silmien peittäminen luo mielestäni melkein samanlaisen efektin. Silmien peittäminen tuo myös jotakin jännittävää kuvaan mukaan. Se ei ole yhtä kammottavaa kuin ne tuhotut silmät. Saa ainakin minun mielikuvitukseni käyntiin ja miettimään, miltä silmät näyttäisivät... ja sen myötä koko ihminen.
Kun sielun peilit ovat kuvasta poissa, on kuin ihminen olisi poissa, kuollut, ei olemassa. Ei ole "sisäänkäyntiä" missään. Ei ketään kotona. Kun puhuu sokean kanssa, katseleeko sitä silti tämän silmiin, vaikkei saakaan kontaktia? Miksi tuntuu tärkeältä (minusta ainakin!) saada katsoa silmiin sitä kenen kanssa puhuu? Uskon että siksi, että silmät jo yksin antavat osan vastauksista.
Katselin eilen dvd:ltä elokuvan Paris, je t’aime. Se sisältää 5 minuutin lyhyitä elokuvia eri ohjaajilta. Aiheena rakkaus, tavalla tai toisella - ja Pariisi. Mukana vain pari aivan surkeaa, paljon keskinkertaista ja pari, kolme aivan loistopätkää. Suosittelen jo aivan maisemien perusteella, sillä elokuvan lyhyet osiot on kuvattu kaikki Pariisin eri osissa.
Teleobjektiivi on jo meillä.
Nyt puuttuu enää kameran runko ja siihen kuuluva perusobjektiivi...
Kohta näkee kauas ja toivottavasti myös tarkasti.
26 kommenttia:
Hei, tuo silmiin katsominen keskustellessa on kanssa kovin kulttuurisidonnainen juttu. Meilläpäin se osoittaa kuuntelijan olevan kiinnostunut keskustelusta ja koetaan hyvänä asiana. Afrikkalaisten kautta olen oppinut että sitä pidetään tungettelevana, röyhkeänä ja epäkohteliaana jos tuijottaa puhujaa silmiin. On soveliaampaa katsoa hieman poispäin osoittaen täten kunnioitusta puhujaa ja hänen yksityisyyttään kohtaan. Riippuu kovasti henkilöstä ja iästäkin toteutuuko tämä vai ei.
Tuo putki on tosi järeä. Kerrohan sitten kuvauskokemuksista.
On vastenmielistä puhua ihmiselle, joka ei katso takaisin silmiin. Vähän sama tunne, kun toisen käden puristus on sellainen veltto, "kuollut kala". Tulee heti jollain lailla häijy olo toisesta, jotain salailua tai pelkoa.
Voi kamalaa sentään, minä puhkoin kolmannen luokan luokkakuvasta yhden Arin silmät. Inhosin tätä poikaa yli kaiken, koska hän tykkäsi minusta ja häiriköi kotimme ovella ja muutenkin aina hakeutui lähelleni. Puhkoin minä häneltä vielä hampaatkin.
Hassua, että kirjoitat näkemisestä. Laitoin nimittäin juuri eilen kuvan silmästäni.
Jonna; ihan totta mitä sanot ja tiedän että sinä tiedät aiheesta;-)
Nämä ovat asioita jotka on hyvä tietää eri maissa liikkuessa.
Vaikka tykkään itse katsoa silmiin ja että minua katsotaan niin kieltämättä sellainen "tapitus" on jotenkin...vaativaa. Siis tuntuu että se tuijottaja vaatii sinulta jotakin.
Papi: huomasin kuvan silmästäsi. MInun piti panna tähänkin kuva omastani, mutta oman silmän kuvaaminen osoittautui ainakin tänään aivan ylivoimaisen vaikeaksi.
Juuh, silmiä on puhkottu täälläkin, tosin luokkakuviin en ole kajonnut, ihme kyllä.
"Katsominen" on muuttunut äidiksitulemisen jälkeen. Ei enää niin kiinnitä huomiota, miten joku on pukeutunut, onko tukka hyvin tai näkyykö kello, vaan pääasiassa keskittyy vain ihmiseen itseensä. Silmät kertovat paljon, jos osaa tulkita. Silmät peittävät paljon, jos osaa piilottaa. Joskus vain katse riittää ja tietää.
Lisäys edelliseen (klo 13:13)
Ja lapsi, jos joku, opettaa näkemään paljon-paljon uusia asioita, pieniä yksityiskohtia, kauniita sellaisia, kaikkialla.
Kylläpä osuvasti kirjoitit silmistä ja silmien peittämisestä jne.. Katsoppa tämän päiväinen blogikuvani tyttärestäni, aika osuva sinun aiheeseen. Eihän häntä tunnista kuvasta kun silmät on peitettynä kukkaseppeleeseen..
Ja tuota Pariisi-elokuvaa olen etsiskellyt, pitääpä lähteä paikalliseen videovuokraamoon kyselemään. New Yorkistahan on samantapainen episodielokuva. Mikäs sen nimi olikaan. Oli aika hyvä kun sen muutama vuosi sitten näin..Olikohan se New York stories..?
Mielenkiintoinen aihe. Sitähän sanotaan, että tämä länsimainen nykykulttuuri on äärimmäisen katsekeskeinen. Toisin sanoen näköaistilla on ylivalta suhteessa toisiin aisteihin. Eletään jatkuvassa kuvien virrassa, ja paljon keskeisiä asioita tapahtuu katselun puitteissa.
Sellaistakin ole kuullut, että kun länsimainen ihminen menee jonkun toisenlaisen kulttuurin pariin, häneltä voi jäädä todella merkittäviä elämänulottuvuuksia tajuamatta. Ihan vaan johtuen siitä, että meikäläiset tulkitsevat kaikkea näkemänsä perusteella. Mutta jossain toisenlaisessa elämäntavassa voikin olla joku toinen aisti keskeisessä asemassa. Esim. asioita luokitellaankin sen perusteella, miltä ne kuulostavat, ei sen mukaan miltä ne näyttävät.
Itselleni näköaisti tuntuu valtavan tärkeältä. Tuntuu että mitä sitä enää olisi elämässä jäljellä, jos näkö menisi...
Tuli vielä mieleen... Katsoin lauantaina euroviisut, ja siinä oli yksi naisesiintyjä, josta kerrottiin, että hän on ollut syntymästä asti sokea. Esityksessä hänellä oli aurinkolasit silmillä. Tämä nuori nainen tuntui kuitenkin persoonalliselta, sillä hänellä oli ihan kiinnostava ääni. Mutta jotain jäi alitajuntaan tuosta, sillä näin tästä laulajasta unta. Unessa hän riisui lasinsa pois, ja näin hänen silmänsä. Ne olivat sellaiset erikoiset sokean silmät.
Hei. Toinen lapsenlapsistani ei katso silmiin puhuessaan, päin vastoin yleensä kääntää päänsä toiseen suuntaan. On käyty psykologilla ja yritetty sitä/tätä.
Summa summarum:
voin sanoa hänelle, että en kuule (olen oikeasti huonokuuloinen ja tarvitsen nähdä suun liikkeet kuullakseni), voin pyytää, että katsohan tännepäin.
Mutta - poika katsoo tai ei katso ja voi olla, että hän on lopun ikäänsä ainakin jossain määrin muualle katselija, uneksija, omanlaisensa.
Yhtä lailla kuin hän yrittää oppia katsomaan, minun on opittava hyväksymään hänet sivuun katsojana.
----
Kävin Kiselefillä, sielläpä oli ihanuuksia myynnissä, liittyen tähän blogin pitäjään.
Tästä tuli mieleen aurinkolasit. Mun on kamalan vaikea suhtautua ihmisiin jotka pitävät aurinkolaseja keskustellessa. Hyvänen aika, valtavat silmät muttei kuitenkaan silmät. Tuijottaa muttei tuijota. Kummallinen tunne siitä ettei ole paikalla vaikka onkin paikalla. Tai varsinkin ettei itse ole ihan paikalla siinä keskustelussa.
Joskus on tullut leikiteltyä ajatuksella, että jos saisin valita vain yhden aistin, kuulon tai näön, niin kumman ottaisin. Luulenpa että näköaisti on minulle paljon tärkeämpi.
Jos muistelen jotain vanhaa asiaa, ensimmäisenä tulee yleensä mieleen miltä kaikki näytti; näen oikein kuvan mielessäni. Esim. mieheni lähestyy asioita aivan eri tavalla, hän muistaa ensimmäiseksi tarkasti vuosiluvut ja päivämäärät; ajattelee usein asioita numeroiden kautta.
Näkeminen, katsominen ja katsotuksi tuleminen ovat tosiaan jänniä juttuja.. Olen monesti pohtinut, että mikä siinäkin on, kun itsensä näkee ihan eri tavalla kuin muut. Esim. joissain valokuvissa olen mielestäni kerrassaan kamalan näköinen, kun taas kaverin mielestä ihan ok ja itseni näköinen.
Sama väärinarviointi taitaa päteä jossain määrin myös luonteenpiirteisiin. Itse näkee itsensä eri valossa kuin muut - onko se sitten sitä, ettei osaa ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan ihan täysin? Vai eipä kai se ole tarkoituskaan, että muut voisivat lukea kuin avointa kirjaa ;)
Anonyymi: En omalla kohdallani ole pahemmin huomannut että katselisin eri tavalla maailmaan lasten jälkeen kuin sitä ennen. Tai kyllä, katselen, mutta en voi väittää sen johtuvan äidiksi tulostani. Lapset näkevät eri tavalla, totta vie kun ovat niin alhaallakin kokonsa puolesta;-)
Sooloilija: Tuli silmien peittämisestä mieleen että vaikka silmät ovatkin hyvin tärkeä osa ihmistä niin väitän että ihmisen jonka ennestään tuntee tunnistaa kyllä kuvasta vaikka silmät olisivat peitossakin. Jää niin paljon muuta kyllä. Sen takia hiukan naurattaa vaikka jossakin tv-ohjelmissa kun ihmisen silmät on peitetty mutta esim. ääni on muuttamaton...ja tietysti eleet ja saattaa olla että näkyy vartalokin melkein kokonaan.
Killisilmä: Nykymaailmassa toivoisin joskus voivani sulkea kuuloaistin täysin.....
Jatta: Niin, eivät kaikki katso päin eikä se niin dramaattista tietysti ole. Tietynlainen ujoushan sitäpaitsi voi tuntua vain viehättävältä. Katseen välttelyäkin on monenlaista. Sellainen "luimuilu" on vaikeinta sulattaa aikuiselta.
Isoinpapu: samaa ajattelen aurinkolaseista. Tempaisen omat päästäni heti jos alan puhua jonkun kanssa. Vaikka sanoisin bussikuskille päivää.
Paperisydän: Ei minunkaan mieheni muista mitään siitä miltä jokin näytti...ainakin väittää niin. Ei kuulemma "katsele niin tarkkaan".
Tuula: minusta kenenkään toisen ei ole mahdollista milloinkaan nähdä minua kuten minä itse näen (ja tarkoitan näkemisellä nyt paljon muuta kuin että miltä fyysisesti näyttää.)
Mitä enemmän asiaa ajattelen niin se on oikein hyvä niin. Saan vapauden olla ihan mitä kuvittelen olevani, vaikkei totuus siltä näyttäisikään;-)
Olen viimeaikoina kohdannut monesti ongelman aruinkolasit.
Kuten Violet ja Isoinpapu, en osaa yhtään suhtautua juttelemiseen aurinkolasipäisen kanssa. Monesti menen ihan sekaisin sanoissani kun jäänkin jossain kohtaa tuijottamaan omaa heijastustani toisen laseista. Eihän sitä muuten edes voi olla varma mihin toinen katsoo,mitä ajattelee puheista, onko kiinnostunut vai välinpitämätön. Hyvin hämäläisen mieheni kanssa joudun tulkitsemaan kovasti (kehosta, eleistä, silmistä, sävyistä jne.) Kun ei ne hämäläiset juuri puhu, ei oikein jää vaihtoehtoja.
Jos valitsisin aistin olisi minunkin valintani näkö.
Add-lapsen äitinä ja (mahdollisen aspergerpojan) on ollut tavallaan pakkokin hyväksyä ihmisten erilainen tapa nähdä ja hahmottaa maailmaa.
Mutta iso osa siitä näkemyksestä on pelkkää rikkautta.:)
Oh mikä tele! Tuolla sitä voisi tarkkailla vaikka naapurien - ei kun lintujen- elämää ihan lähikuvasta..
Hirveetä kun on putki jo kädessä mutta kameraa saa odottaa!
Tiuku: oliskohan superepäkohteliasta vetäistä puhekumppanin aurikolasit alas....?
Helinä: Kamera lähetettiin kuulemma tänään. Kesti ja kesti kun jotakin lisävarusteita ei ollutkaan heti varastossa. Kohta pääsen tarkkailemaan naa...ei kun lintuja.
Esikoisellani ei ole mitään diagnoosia mutta mm. hahmottaminen ei ole ihan kuin meillä muilla. Tottunut olen vuosien mittaan myös mm. hänen rakkauteensa kaikkiin karttoihin (suuri ensi-ihastus Pariisin metrokartta n. 3-vuotiaana) ja muihin sellaisiin.
Hän pystyy myös näkemään mikroskooppisia asioita joita muut eivät huomaa.
Sulla on täällä ollut monta mielenkiintoista postausta, jota en ole harmikseni ehtinyt kommentoimaan. Nytkin vähän hopulla tässä.
Aurinkolaseista: itseäni hämää hirveästi puhua ihmisen kanssa, jolla on aurinkolasit...mutta sitten olen joskus itsekin käyttänyt niitä keskustellessa..nimittäin kun on silmälasit ja sitten ne aurinkolasit silmälasien vahvuuksilla..
Lähden aurinkolasien kanssa liikenteeseen ja käynkin kaupassa tai tapaan jonkun tutun ja jään juttelemaan - en tiedä ottaisinko aurinkolasit pois vai en, koska näen ilman laseja niin huonosti!
Meillä esikoinen rakastaa myös karttoja ja pohjapiirrustuksia ja piirtää jatkuvasti kaikki vihkot täyteen "karttoja" eli teitä, parkkipaikkoja ja muuta oheistavaraa valtavat määrät. Suunnittelee välillä huvipuiston pohjapiirrosta, välillä talojen pohjapiirroksia tai kaupunkeja. Taitaa tulla yhdyskunta-arkkitehti...
Kerran kävi niin, että kun luokkani oppilaiden luokkakuva oli seinällä, oli eräs tytöistä häijyyttään käynyt puhkomassa nastalla silmät muutamilta muilta tytöiltä. Minusta teko oli ihan kamala. Ihmettelin, että vanhemmat eivät reagoineet pahemmin.
Lukutikku: minustakin se on kamala teko. Hyssyn hyssyn vanhempia on aivan liikaa. Ne on näitä "ettei sitten tuu mitään" -ihmisiä. "Ei ny puututa tähän ettei vaan mitään...".
Minua kovasti kiinnostaisi mitä olet tykännyt kirjasta? Onko samantyylinen kuin Kaikki mitä rakastin? Siitä tykkäsin kovasti...
Elisa: kirja on nyt melkein lopussa ja kyllä, tykkäsin. Se on hyvin samantyylinen kuin Kaikki mitä rakastin, ei toki samanlainen, eihän se voisikaan. Yhteistä esim. se, että kirjailija katsoo taas asioita miehen näkökulmasta. Onnistuneesti, minusta.
TUnnelma on hyvin samantapainen kuin edeltäjässään ja uskon että jos tykkäsi Kaikki jne., pitää tästäkin.
Kiitos tiedosta Violet! Kiva kuulla että kirja ei ole tuottanut pettymystä. Joskus kirjailijan kanssa voi käydä niin, että tykkään kirjailijan 1. kirjasta, ja sitten seuraavaan pettyy...
Lukuiloa vielä loppumetreille!
Elisa; Hustvedtillä on ennen tuota Kaikki jne. aika monta teosta. Ne eivät kai vaan olleet kovin suosittuja,t s. Kaikki mitä jne. oli jonkunlainen läpimurto, käsittääkseni.
Mietin kirjakaupassa että "uskaltaisiko" lukea niitä aiempia...Ihan kuin ne eivät muka voisi olla hyviä vaikka ovat ajalta jolloin kirjailija ei ollut vielä niiiin suosittu....
Jostain syystä nuo aikaisemmat opukset eivät ole täällä Suomella nostaneet uutiskynnystä. Sen teki vasta tuo Kaikki mitä rakastin.
Varmasti voivat olla lukemisen arvoisia ne aikaisemmatkin kirjat.
Pitää tarkistaa kirjastosta josko niitä löytyisi sieltä....
Elisa: yritän etsiä netistä tietoa noista aikaisemmista kirjoista suomeksi, mutta jäin sihen käsitykseen ettei niitä ole
suomennettu.Ihan varma en kuitenkaan ole.
Tarkoitit varmaan Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin-kirjaa. Minä olin aivan ihastunut siihen. Olin onnellinen aina kun ymmärsin kirjalijan viittaukset esimerkiksi taiteeseen. Sinulla on hieno ja mielenkiintoinen blogi. Mukavaa kesän jatkoa!
Katinkainen: ei, tässä tarkoitan Hustvedtin uusinta kirjaa "The Sorrows of an American" jota ei ole vielä suomennettu.
Lähetä kommentti