Haluan kirjoittaa aiheesta joka on pyörinyt päässä pitkään, ja josta haluan keskustella ja jota haluan edelleen päässäni työstää. Asia, jonka kanssa en takuulla ole yksin. Kovin monissa blogeissa on samaa pohdiskeltu säännöllisesti, kuka miltäkin kantilta ja kuka mihinkin päätyen.
Liittyy käsillä tekemiseen, tulevaisuuteen ja sen sellaiseen. Että on vähän niin kuin pallo kateissa sen suhteen että mitä sitä nyt sitten tekisi. Että miten vakavaa tämä "taiteilu" on, mihin suuntaan se on menossa, mihin sen pitäisi mennä, mitä voi ja mitä saattaa tulevaisuudelta odottaa sen suhteen. Ja sen sellaista.
Parin kolmen viime vuoden aikana olen löytänyt itsestäni käsillätekijän, joka tarttuu siihen ja tuohon, tähän ja vähän muuhunkin. Tekeminen on lähes päivittäistä, enemmän elämäntapa kuin mitään muuta. Aavistuksen hapuilevaa ja päämäärätöntä - ennen kaikkea. Ideoita tulee välillä ryöppyinä, sitten näitä "pää tyhjänä" -aikoja siinä välillä. Käsitys omista taidoista on pikku hiljaa muodostunut, onpa aavistuksen selvinnyt suuntauksetkin.
Mutta....
Tällä hetkellä on tunne että teen mitä hyvänsä, se on jo tehty.
Maailma on täynnä parempia tekijöitä kaikilla niillä aloilla, joihin olen rohjennut tarttua.
En tavoittele maailmanparhautta missään, mutta minulla on paikallaanjunnaamisen tunne.
Entä pitäisikö olla joku päämäärä? Auttaisiko se ideoiden ja toteutuksen selkeytymiseen?
Minulla piti olla ensi lokakuun ajan näyttely Helsingissä yhdessä paikassa. Tilaisuutta tarjottiin minulle jo viime kesänä. Tartuin siihen innostuneena...mutta sitten tapahtui jotakin. Tässä ihan hiljan. Alkoi vaan tuntua että ei hemmetti, en osaa mitään, en saa ajoissa aikaiseksi mitään jne.
Aion jatkossakin noudattaa vaistoani, mutta ihmettelen kovasti mikä minun tuli. Mistä pelko persiisiin, niin sanotusti. Peruin menoni. Sitä näyttelyä ei tule.
Vaikka myyn esim. taulujani aika mukavasti ei tietysti voi puhua mistään elinkeinosta. Voisiko siitä silti joskus tulla sellainen, vaatimatonkin? Entä kuinka tarmokkaasti pitäisi pyrkiä eteenpäin? Pitäisikö ollenkaan, sillä kaikenlainen pyrkiminen ainakin minun kohdallani tuppaa tappamaan viimeisetkin ideat...
Entä jos joku päivä tulee ihan lopullisesti se hetki etten saa mitään tehtyä, etten keksi mitään...?
Mahtaako se tuntua kovinkin pahalta - vai haitanneeko tuo laisinkaan?
Jos joku tajuaa mistä ruikutan niin kommenttia lodjuun, kiitos.
Liittyy käsillä tekemiseen, tulevaisuuteen ja sen sellaiseen. Että on vähän niin kuin pallo kateissa sen suhteen että mitä sitä nyt sitten tekisi. Että miten vakavaa tämä "taiteilu" on, mihin suuntaan se on menossa, mihin sen pitäisi mennä, mitä voi ja mitä saattaa tulevaisuudelta odottaa sen suhteen. Ja sen sellaista.
Parin kolmen viime vuoden aikana olen löytänyt itsestäni käsillätekijän, joka tarttuu siihen ja tuohon, tähän ja vähän muuhunkin. Tekeminen on lähes päivittäistä, enemmän elämäntapa kuin mitään muuta. Aavistuksen hapuilevaa ja päämäärätöntä - ennen kaikkea. Ideoita tulee välillä ryöppyinä, sitten näitä "pää tyhjänä" -aikoja siinä välillä. Käsitys omista taidoista on pikku hiljaa muodostunut, onpa aavistuksen selvinnyt suuntauksetkin.
Mutta....
Tällä hetkellä on tunne että teen mitä hyvänsä, se on jo tehty.
Maailma on täynnä parempia tekijöitä kaikilla niillä aloilla, joihin olen rohjennut tarttua.
En tavoittele maailmanparhautta missään, mutta minulla on paikallaanjunnaamisen tunne.
Entä pitäisikö olla joku päämäärä? Auttaisiko se ideoiden ja toteutuksen selkeytymiseen?
Minulla piti olla ensi lokakuun ajan näyttely Helsingissä yhdessä paikassa. Tilaisuutta tarjottiin minulle jo viime kesänä. Tartuin siihen innostuneena...mutta sitten tapahtui jotakin. Tässä ihan hiljan. Alkoi vaan tuntua että ei hemmetti, en osaa mitään, en saa ajoissa aikaiseksi mitään jne.
Aion jatkossakin noudattaa vaistoani, mutta ihmettelen kovasti mikä minun tuli. Mistä pelko persiisiin, niin sanotusti. Peruin menoni. Sitä näyttelyä ei tule.
Vaikka myyn esim. taulujani aika mukavasti ei tietysti voi puhua mistään elinkeinosta. Voisiko siitä silti joskus tulla sellainen, vaatimatonkin? Entä kuinka tarmokkaasti pitäisi pyrkiä eteenpäin? Pitäisikö ollenkaan, sillä kaikenlainen pyrkiminen ainakin minun kohdallani tuppaa tappamaan viimeisetkin ideat...
Entä jos joku päivä tulee ihan lopullisesti se hetki etten saa mitään tehtyä, etten keksi mitään...?
Mahtaako se tuntua kovinkin pahalta - vai haitanneeko tuo laisinkaan?
Jos joku tajuaa mistä ruikutan niin kommenttia lodjuun, kiitos.
47 kommenttia:
Sinäpä tässä oivasti kuvasit ajatuksia ja tuntemuksia, jotka ovat johtaneet minun kohdallani siihen, että en ole edes uskaltanut yrittää.
Tiedätkö, minulle on tarjottu ostettavaksi erästä ihan kohtuullisesti menestynyttä keramiikkatehdasta, olisi opetettu kädestäpitäen tekemisen taito ja tuotteet ja markkinat olivat valmiina. Siitä olisi ollut mahtavaa lähteä kehittämään juttua edelleen. Minulta on jatkuvasti tilattu taiteilijanukkeja, vaikka tekemiäni ei välttämättä ole edes nähty ennakkoon ja tekemisestäni on aikaa vuosituhat. Minulta on pyydetty sisustuksia (siis sisustuksia ja siitä olisi hieman maksettukin, vaikka enhän minä edes osaa sisustaa tai ole mitään sen suuremmin sisustanut/somistanut kodin, erään putiikin ja erään näyttelyn lisäksi). Minulle on useaan otteeseen ehdotettu oman korttisarjan lanseeraamista.... enkä minä uskalla edes kokeilla tai yrittää.
Jäänpä kuuntelemaan, mitä postaukseesi muut kommentoivat. Aihe todella on minunkin mielessäni...
Tajuan! Tajuan! Tajuan!
Voi kuinka tuttua kaikki. Sinä tarvitsisit managerin, koutsin, jonkun vahva- ja pitkähermoisen ihmisen, joka sanoisi, että keskity sinä taiteilemiseen, niin minä hoidan tämän markkinointipuolen.
Siis sinullahan on tyyli. Persoonallinen ote. Erotut kaukaa kuin aito jalokivi väärennetyistä helyistä.
Siksi minua kirpaisikin, kun menit perumaan sen näyttelyn. Näyttely olisi tuonut sinulle tunnettuutta, avannut sinulle markkinoita, tuonut uusia asiakkaita. Olisit lyönyt itsesi kaikkien ihmisten tietoisuuteen. Voi että.
Yritänköhän minä tässä pyrkiä siksi täti-ihmiseksi, joka pitäisi sinut taiteilemisen parissa...
... Ja sinä Helmi Junikaseni, myös! Olisit tarvinnut samanlaisen koutsitädin, joka olisi sanonut, että nyt nainen. Työnnä kätesi saveen ja ala vääntää kauneutta ihmisten ihailla!
Omat haaveeni ovat hautautuneet jonnekin rakennuslaastin alle, mutta ne ovat siellä kumminkin. Ikinä en aio haaveistani luopua kokonaan, vaan odotan itselleni parempaa aikaa.
Voi että, näitä asioita olen miettinyt minäkin, vaikken olekaan käsillä tekevä ihminen. Kaikki unelmat, haaveet liittyvät kirjoittamiseen, ja sen ammatin hylkäämiseen, toteutumattomuuteen..
Tyhjän paperin kammo vaivaa. Blogin kirjoittaminen on hieman avannut jotain minussa, mutta silti..
Luin oikein hartaudella tämän kirjoituksesi, ja luen sen vielä toisenkin kerran läpi. Se oli hyvin sykähdyttävä kirjoitus.
Minä en maalaa, mutta onmpelen ja kirjoitan paljon. Ja ymmärrän hyvin noita tuntojasi, etenkin liittyen omaan riittämättömyyteen ja siihen, että "toiset ovat jo tehneet kaiken -ja vieläpä paremmin". Olen joskus oikein pitkään ja hartaudella pohtinut, johtuuko monien taiteilijoiden "rikkinäisyys" siitä, että ihminen ei ole kykenevä täydellisyyteen, ja sitten kun sitä omaa visiotaan yrittää tuoda ilmoille ja toisten nähtäväksi/kuultavaksi/luettavaksi, niin aina tekijälle itselleen jää tunne, että ymmärtääkö kukaan kuitenkaan, kun lopputulos ei ollutkaan ihan juuri niin, kuin alunperin mielessä näin oikeaksi.
Siis ikäänkuin aina luovitettava työ on tekijän näkökulmasta jotenkin vaillinainen. En osaa oikein selittää, ja ehkä (toivottavasti!) nämä riittämättömyyden tunteet eivät kuitenkaan kaikkia vaivaa ihan samassa mittakaavassa.
Ylläolevissa kommenteissa ollaan varmasti ihan oikeassa siinä, että taiteilijalla pitäisi olla joku jalat maassa seivova tuki ja turva sinne ulkomaailmaan päin.
Ikävää, ettei näyttelyäsi nyt tulekaan, minustakin olisi ollut mukava nähdä töitäsi ihan livenä, mutta tottakai omaa vaistoaan on kuunneltava, ja tehtävä sen mukaan.
(Avauduinpas pitkästi, pahoitteluni.)
Tajuan mistä ruikutat, kyllä.
Samanlaisia ajatuksia tulee itsellä aina väliajoin. Että kaikki on jo tehty, muut tekee paremmin etc.
Mutta sitten mietin: ketä varten oikeastaan teen? Minä en todellakaan tee voluumeja, enkä ole tehnyt niin pitkään kuin sinä. Ehkä sen vuoksi osaan vielä naivisti vastata itselleni: teen itselleni, omasta ilosta, omaksi nautinnoksi. Jos joku muukin nauttii niin hyvä!
Minusta näyttää siltä että töistäsi nauttii aika moni. Ja selkeä oma tyylikin on. Intuitiotakin sinulla on - ehkä annat mielen myllertää vähän aikaa ja se selkeys tulee itsestään?
Tosin sanoit että olet miettinyt tätä jo pitkään. Olisiko sitten apua liittymisestä johonkin taideporukkaan, kolhoosiin, paikkaan jossa saat apua, tukea, innostusta muilta? Paikan jossa tehdä ja laittaa tekemisiäsi esille?
En tiedä oliko mitään apua.. en taida olla itsekään sen selkeämmillä vesillä..
Sinä tarvitset vertaistukea joko irl tai netitse. :)
Minun tekee mieli kyllä nyt avautua asiasta. Jatkan blogissani.
Pistipäs tekstisi ajattelemaan :) Tajuan kyllä mistä puhut. Samoja asioita on käynyt monesti omassakin mielessä, tosin erilaisista aiheista.
Itse kudon ja soitan pianoa. Tai soitin. Nuorempana minulla oli haave tulla konserttipianistiksi, mutta esiintymispelko pilasi kaiken. Yritin, mutta epävarmuus vei yleensä voiton. En varsinaisesti ole kautunut päätöstä lopettaa soittamista, mutta se, että en päässyt toteuttamaan haavettani vaivaa minua aika ajoin vieläkin. Millaista elämäni olisikaan jos...
Olen ennenkin jossain kirjoittanut, että ihailen ihmisiä, jotka ovat taiteellisia (siis kuvataidetta tarkoitan), joilla on oma tyyli ja upeita ideoita toteuttaa sitä tyyliään. Sinä olet yksi heistä. Sama tuli mieleen kun luin muitten kommentteja, että voi itku, kun olet perunut näyttelysi.
Eipä minun ajatuksistani mitään selkeää saa irti, halusin vain sanoa, että ajatuksesi ovat tuttuja. Mietin, että kun sanot: "Entä jos joku päivä tulee ihan lopullisesti se hetki etten saa mitään tehtyä, etten keksi mitään...?
Mahtaako se tuntua kovinkin pahalta - vai haitanneeko tuo laisinkaan?" että sitä ei voi tietää, ellei kokeile. Sitten voi ainakin vanhana miettiä, että minä sentäs yritin.
Tajuan. Kyllä. Mutten osaa sanoa mitään järkevää aiheesta mihinkään suuntaan.
Olen paniikinomaisesti lukkoutuva henkilö näiden juttujen suhteen. Ainoa tapa miten saan tehtyä asioita, on olla ajattelematta niiden suhdetta todellisuuteen, mihinkään muuhun kuin omaan sen hetkiseen olotilaani ja pieniin ympyröihin.
Olen ollut niin kauan kotona, etten ollenkaan käsitä miten minut saa sopimaan maailmaan sitten kun täältä kotopesästä täytyisi lähteä joskus pois. (ou-nou, täytyykö!)
Tähän mennessä olen ajelehtinut paikasta toiseen ihan vahingossa, jos mitään juttujani on ollut kaupan tai esillä. Ajatus siitä että pitäisi mahdollisesti ajatella omien juttujensa tekemistä rahanansaitsemistarkoituksessa (kyllä maar on niin peevelin pitkä sana) tai mitenkään sen suuntaisesti saa minut etsimään lähintä puskaa mihin päänsä pistää.
Ja tuo että "joku muu on sen jo tehnyt"-aihe. Voi että. Joo. Tiedän. huokaa.
Ja tämä on hyvin ärsyttävää, siis ärsytän itseäni jossain määrin käyttäytymällä nyt kuin teininä, jolloin en kehdannut lähteä discoon kun luulin että kaikki nauraisivat minulle siellä.
Nyt mietin josko kuitenkin poistaisin koko jäkätyksen. En poista. Äkkiä vaan julkaisen.
TAJUAN!
Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tekevät sitä mitä osaavat ja haluavat. Samoin olen ihaillut käsityöläisiä. VAIKKA sitten elannonhankkimenen olisi tiukkaakin. (tällä Suomessahan verottaja kyllä muistaa viedä sen vähänkin käsityäläisiltä, taiteilijoilta ja yrittäjiltä...perkele)
Toivottavasti jatkat yrittämistä ja tekemistä, ja häädät pelot pois. Sinä osaat!
Kaikkihan on jo tehty satoja kertoja, tuokin on totta. Mutta kukaan ei ole tehnyt niitä ennen sinua sinun käsilläsi.
Aloin ensin sorvata kaikille "omaa vastausta" mutta ajanpuutteen (vieraat;-)) vuoksi vastaan yhteisesti että ensinnäkin ISO KIITOS kun tartuitte aiheeseen. Arvelinkin etten ole ajatusteni kanssa yksin. Muitakin mietityttää saman tyyppiset asiat.
Toivon ettei kukaan ottanut tätä niin että nyt se kerjää että sanotaan että oi kyllä sinulla on ihania töitä ja kyllä olet taitava. Se ei ollut tarkoitus ja uskon että minulla on aika realistinen käsitys taidoistani ja puutteistani.
Mitä tulee siihen ko. näyttelyyn, niin sen peruuttamisessa vaikutti kyllä aika paljon myös aivan käytännön asiat ja aivan rahakin. Olisi ollut hiukan eri asia jos asuisin Suomessa.
Sitä paitsi se ei ole maailman ainut mahdollisuus ja maailman ainut näyttelytila. Uskon että eteen tulee toinenkin mahdollisuus jonka voin/palan innosta käyttää.
Sillä sehän tässä olikin: minusta pitää olla oikein kova hinku johonkin jotta onnistuu. Jos alkaa tuntua siltä että ai niin sinnekin pitäisi tehdä se ja tää niin eihän se voi onnistua. Ei multa ainakaan.
Kyllä mulle tulee hetkiä että katson omaa tekelettäni ja oikein myhäilen ja hykertelen omahyväisesti että tulipa kiva. Eikä sen tarvitse ollakaan muiden mielestä onnistunut ellei ole kyse tilaustyöstä. Silti on karmea huomata miten sitä alkaa suhtautua
omiin töihinsä hyvinkin helposti sillain "mitähän kansa haluaisi ostaa"-tyyliin.
Siihen en haluaisi, ja kun huomaaan niin ajattelevani niin olisi parasta panna pensseli sivuun hetkeksi.
Toivottavasti keskustelu jatkuu.
Olen kauhean iloinen siitä että vertaistukea ja kommentteja saa näin hienosti!
Ymmärrän mitä kirjoitit.Mitään ratkaisua ei minulla kyllä takataskussa ole antaa, mutta itse uskon intuition vahvaan voimaan ja siihen että on armollinen itselleen.
Toisaalta tuolaiset hetket varmaan kuuluvat asiaan ja niiden jälkeen taas homma rullaa.
Itselleni kävi hassusti kun julkistin tuon toisen blogini ja sen tehtyäni, tuli täydellinen stoppi.En osaa mitään, ei ole koulutusta, yms... Hukkui se perusidea,miksi näperrän.Se on hauskaa ja kun uppoutuu siihen maailmaan, voi välillä unohtaa missä oikein on.Minulle se käy ihan terapiasta.Kun antoi ajan ja ajatusten olla rauhassa, löytyi taas ilo takaisin. Mutta olen vasta niin alussa etten osaa sanoa mihin tämä tie vie, jos sitten vie minnekään.
Tsemppiä ja niitä tiloja löytyy varmasti sieltä lähempääkin ;).
Tajuan myös. Vaikka itse teen käsitöitä ja omia väkerryksiäni lähinnä omaksi ilokseni ja ehkä joidenkin läheisten, se ei kuitenkaan ole minulle elanto, joten en koe luomisen pakkoa tai tuskaa, koska deadlinet eivät kolkuta ovella.
Jos ihminen herää aamuisin toimimaan, hän kokee joka päivä jotain. Joskus se oivallus tai inspiraatio vain hakee omaa aikaansa. Siksi en usko yhtään, että tulisi päivä jolloin ei enää keksi *mitään*.
Saikohan tästä mitään tolkkua.
Minäkin tunnen ja tiedostan nuo kaikki sanomasi asiat. Olen niin epävarma, etten uskalla edes omaa blogia perustaa. Ihailen vaan kaukaa teitä kaikkia muita.
Pakko minunkin on tähän sana sanoa. Kun olen viime ajat pää punaisena miettinyt, mitä, missä ja miksi. Minulla on erään alan koulutus. En halua sen alan töihin. En tunne vähäisintäkään paloa. Sitten tajusin, mitä siihen alaan liippaavaa voisin/osaisin (tms.)tehdä. Nopeasti ottamaan selvää, ennen kuin itsekritiikki iskee. Ja aiheesta järjestetään jo kurssejakin ja ne ovat vieläpä täynnä. (Osio nimeltä joku on keksinyt jo ja täähän on ihan vanha juttu.)Tapahtunut kaksi kertaa.
Minulla ei ole mitään vaikeaa siinä, että olen todellinen keskinkertaisuus. Mutta kun edes paikkansa löytäisi.
Ja vielä. Pelkään työhaastatteluja kuin ruttoa. Keskinkertainen nuori nainen menee haastatteluun ja keski-ikäinen johtajamies katsoo päälle ja sanoo, että anteeksi vain, mutta et ole voinut ehtiä tätä kaikkea. Jauhot suussa. Mitä siihen vastataan?
Ja tämä ei tietenkään ollut oikea pohdinta ja meni aiheen vierestä. Niinpä niin.
Taide on yksi ihmisen kielistä. Sen tarkoitus on viestiä toiselle jotakin.Ihmisen alitajunta on aiheineen loppumaton, eri asia tietenkin on mitä sieltä saa vapautetuksi näkyviin.Älä siis huoli, aiheita riittää...
Itse työstän samoja aiheita ja aihioita uudelleen ja uudelleen ja sitten oivallan taas jotakin ja koen "meneväni eteenpäin". Teen "taidetta" siitä ilosta, että kun tekeminen ns."kulkee", mikään muu puuha ei oikeastaan ole sen tunteen veroista, minulle. On toki tärkeämpiäkin asioita elämässä (lapset, puoliso, kaikki rakkaat jne.)mutta taiteen tekeminen ja sen ajattelu,mitä haluaisin sillä tehdä, on ollut minussa aina. Se ei vaadi suorituksia, tiettyjä tarvikkeita, mitään ei oikeastaan materiaalisesti tarvitse tuottaa, voi sijata vuoteensa "taiten" tai asetella aamiaisensa huolella. Luoda kauneutta tai iloa tai rumuutta vaikka pihasepeliin... Ei sen tarvitse olla ikuistakaan!
Sitä tekee, koska on halua siihen, välillä teen omasta mielestäni aivan kamalia töitä ja välillä en saa tehtyä mitään ja tuntuu ikävältä.
Joku on sanonut, että luova työ vaatii lähinnä vahvoja istumalihaksia! Suurin osa elämästä on kuitenkin asioiden opettelua.
Tuottavuus (siis RAHA)on taas asia erikseen, kyllä se yleisesti aikamoista apurahojen hakemista kai enimmäkseen on. Kyllä osa ihmisistä elättääkin itsensä taiteellaan.
Jatka siis iloisena.
t.Kaarna Kurnukka
Pohdistasi on tuttua, ajoittain ja usein silloin, kun olen väsynyt.
Itseään ei kannata verrata toisiin tai toisten tekemisiin. Muiden mielistely ei kannata, silloin kadottaa itsensä, näkemyksenä. Oma näkemys on kuin totuus, aito ja oikea, joka kantaa pitkälle. Tekeminen on tärkeää, tekemällä oppii, löytää ja hoksaa.
Onni olisi löytää samanhenkinen sparraaja, joka kannustaisi, rohkaisisi, keskustelisi, loisi luottamusta, uskoa, innostaisi. Olisiko sinulla mahdollista osallistua johonkin yhteisnäyttelyyn, liittyä ryhmään? Silloin henkilökohtainen vastuusi oli pienempi, mutta altistaisit itsesi julkiseen ”arvosteluun” ja madaltaisit näin ehkä kynnystä myös ihan omaan näyttelyyn. Yhteisnäyttelyn huonona puolena lienee kuitenkin se, että siinä jollain tavalla tulee verratuksi toisiin. Mutta loppuen lopuksi itseään kohtaan on kai se ankarin arvostelija?
Uskon, että pohdiskelusi on hyvästä. Se on kypsyttelyä ja erilaisten vaihtoehtojen puntarointia ja valmistautumista niihin.
Ja itseään kannattaa muistaa "ruokkia" kaikenlaisella taiteella. Se innostaa ja antaa virikkeitä.
Tämä on kyllä minullekin tuttua. Sisälläni on pieni hiljainen ja joskus niin kovin naiiviltakin tuntuva haave tehdä taidetta, muutakin kuin rakennuksiin liittyvää...Haavemaailmani lopputuotos oli kuitenkin opiskella arkkitehdiksi, koska se on ihmisistä suurimman osan mielestä kunnon ammatti, jossa saa luoda ja suunnitella, ja silti pystyy toivon mukaan elättämään yksin itsensä. Arki vain silläkin alalla on aika julmaa, voisin vuodattaa niitä asioita vaikka kuinka pitkään. Ja luomisen tuska...toisinaan mietin, onko itsetunnossani ja itseluottamuksessa jotain vialla, sillä joskus on kovin vaikeaa uskoa omaan ideaan, tai ylipäätään arvioida sen mielekkyyttä. Ja joskus tuntuu, että arkkitehtiopiskelijapiireissä ei uskalla vihjatakaan ajoittaisesta epävarmuudesta, jottei paljasta omaa heikkoutta.
Oijoi, tutultu tuntuu. Niin käsityö- kuin työelämässäkin. Kun on näkemys ja taito tehdä jotain, mutta sitten perfektionisti sisälläni nostaa päätään kuiskien korvaani, että joku muu tekisi tuon paremmin. Kaikki asiat osaa joku tehdä paremmin ja lopulta tuntuu ettei ole hyvä missään, eikä osaa edes sitä mitä on luullut osaavansa.
Siksipä ihailen ihmisiä, jotka ovat löytäneet omaan juttunsa, tyylinsä ja ilmeensä. Sen ytimen, jonka ympärillä on hyvä rakentaa ja kehittyä, mutta ihmisen oma kädenjälki on silti tunnistettavissa.
Luovuudessa ja käsillä tekemisessä elinkeinona on omat rajoituksensa, ne harvoin toimivat konttoriaikataululla kahdeksasta neljään. Liiat päämäärät ja aikataulut tappavat helposti luovuuden.
Voi mitkä voimavarat täällä blogipiireissäkin piilee, jos kaikki osaaminen lyötäisiin yhteen. Jos yhdessä vertaistuen voimin ihmiset uskaltaisivat yrittää.
Oma luovuuteni ja ytimeni odottaa vielä löytymistään, mutta "koutsipuolelle" minulta löytyisi järjestelmällisyyttä ja tarkkuutta. Osaamistakin jonkun verran ja ajan myötä toivottavasti myös varmuutta hyödyntää niitä paremmin.
Hyvänen aika kun on taas viisaita sanoja. Kiitos kaikille.
Muutamia juttuja tuli mieleen:
Olen onneksi siinä mielessä onnekkaassa asemassa että ruokaa on pöydässä ilman minunkin panostani.Ei ole siis sellaista paniikkia että ei saa laskuja maksettua ellei myy niin ja niin paljon.
En voi silti olla ajattelematta että olisiko tekemiseni erilaista (ja millä tavoin) jos olisi tavalllaan aivan pakko sillä tienata. MEnisinkö silloin ihan lukkoon, vai tulisiko enemmän ja parempaa? Tällaista pohdiskelua vaan.
Kyllä tämä oma tekeminen on edelleen lähinnä sitä,että teen silloin kun haluan, sellaista kun haluan ja sellaista mistä itse pidän. Onneksi minulta tilatut jututkin ovat noudattaneet omaa makuani, eli en ole "joutunut" tekemään jotakin mikä ei omalle silmälle ole iloksi. En tiedä osaisinkokaan.
Joskus teen ihan harjoituksen vuoksi juttuja joissa käytän vaikka värejä joista en tykkää. KUn olen valmis, voi huomata että tulikin miellyttävä lopputulos. Ajattelen niin että monia erilaisia tapoja ja tyylejä ja materiaaleja on hyvä kokeilla siksikin, että huomaa paremmin minkä parissa on eniten kotonaan. Sillloin kun on tekiessä hyvä olo ja mieli niin uskon että työhön jää jotakin siitä kiinni.
Ryhmässä en oikein osaa tehdä mitään. Olen kyllä kai sosiaalinenkin, mutta en tässä suhteessa. Persiillepotkijoita toki tarvitsen ja onneksi minulla muutama onkin.
JAtkan mietintöjä ja luen kommenttejanne uudelleen.Niistä voi olla monelle hyötyä.
Se vielä piti sanoa: kun itse aloin tehdä kuvia se alkoi aivan kauheasta tekemisen pakosta. Nimenomaan niin, että nettiä katsellessani näin niin uskomattomia juttuja että olin ihan suu auki ja sanaton ja vaikka mitä. Ajattelin että jos saan tuotettua jollekin toiselle saman fiiliksen edes kerran, niin siinä sitä on jo tarkoitusta tekemiselle.
Aina silloin tällöin olen saanut viestejä joissa joku kertoo miten on töistäni saanut innostuksen aloittaa myös jotakin - ehkä ihan jotakin muuta. Noita lukiessani olen ollut aivan valtavan iloinen.
Tekee mieli osallistua tähän keskusteluun, mutta tuntuu etten millään saa ajatuksia sanoiksi... No, kommentoin siltä osin mikä minulle tässä aihepiirissä on lähimpänä omaa kokemusta.
Epävarmuus omien kykyjen suhteen on minulle tuttu seuralainen. Näin on ollut kauan ja on jatkossakin, ei siitä yli tahdo päästä. Huono itsetunto siis.
Koen että olisi suurta viisautta opetella käsittelemään tuota epävarmuudentunnetta. Sitä en kai voi hallita, mutta on mahdollista aivan systemaattisesti kehittää keinoja, joiden avulla sen kanssa voi tulla toimeen. Tämä vaatisi siis työtä, jota kuitenkin jotenkin vaan lykkään eteenpäin. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni.
Itsen vertaaminen muihin, ja kokemus että on toisia huonompi, on oikein helmasyntini. Tiedän ettei niin pitäisi tehdä, mutta jatkuvasti vaan kiusaan itsäni ja vertailen. Ja kärsimystä siitä vaan seuraa.
Muihin vertaamista voi jopa ajatella eräänlaisena henkisenä laiskuutena tai tekosyynä, jonka varjolla ihminen estää itseään (syystä tai toisesta) menemästä tärkeiden, mutta ehkä vaikeiden asioiden äärelle.
Uskon että onnellisin on ihminen, joka pystyy olemaan vertailematta. Ihminen joka omistautuu omalle asialleen - olipa se mitä tahansa, työ tai harrastus - täydellä palolla, ja viis veisaa siitä mitä mieltä muut hänen tekemisistään ovat.
Minulle tällainen on monessa suhteessa utopistinen tilanne, mutta ei onneksi aivan kaikessa. Käsityöharrastuksissani toteutan itseäni aivan vapaasti, enkä välitä mitä muut ajattelevat. Ja mitä iloa siitä seuraakaan!
En tiedä menikö asian vierestä, mutta tällaista tuli mieleen.
(Mulla ei valitettavasti ole minkäänlaista kokemusta taidealalta, mutta kirjoitanpa silti tällaisen täysin maallikon hajatelmia.)
Minun mielestäni sinulla näyttäisi olevan ihanteellinen tilanne yrittää kehittää taideharrastuksestasi elinkeino. Kuten sanoit, ruokaa on pöydässä, meni syteen tai saveen.
Voiko taide edes olla "täydellistä"? Eivätkö kiinnostavimpia ole kuitenkin työt, joissa näkyy taiteilijan persoonallinen, aito, rehellinen ja jopa epätäydellinen kädenjälki?
Minä oikeasti ihailen kaikkia niitä, joilla on taito tehdä käsillään jotain. Sinulla on se taito! Ja usko pois, kaikilla ei todellakaan ole, vaikka haluaisivat. Älä siis syyllisty naisten perisyntiin vertaamalla itseäsi muihin!
Kuulosti hyvältä kun sanoit, ettet halua alkaa tehdä kuvia siltä pohjalta, että miellyttäisit muita.
Kuvantekemisellä tienaa huonosti täällä Suomessa, tiedän sen siitä, että ystäväni on koulutettu kuvataitelija, monia näyttelyitä pitänyt. Elää pääosin pienillä apurahoilla.
Mutta jos sinulla on talous turvattu, voitko kaikessa rauhassa syventää ja jatkaa omaa tekemistäsi, tutkia mihin rahkeesi riittävät? Mennä myös "kielletyille alueille" itsessäsi, kohdata omaa sisintäsi - mitä sieltä löytyy? Olet hyvin lahjakas.
Yhteisnäyttely olisi hieno tilaisuus osallistua hieman vähemmällä kuvamäärällä. (tai voihan ne olla muitakin kuin kuvia). Jonkun kaupan ikkunalle voit varmaan saada kuviasi näytille, siellä kotikaupungissasi? Vaikka usemmankin kerran...Osallistu kaikeen mihin tunnet halua. Kun nyt kieltäydyit näyttelystä, se oli kaiketi ok, ellei se johtunut rimakauhusta - kertomasi mukaan ei kyllä vaikuttanut.
Sinussa on lahjakkuus, ideat, mahdollisuudet, myös esteet. Jos kuvantekeminen kutsuu, jatka ja laajenna sen tekemistä, omilla ehdoillasi. Minusta on hienoa, että sinulla on taloudelliset resurssit tehdä.
Joskus puute tuo uutta näkökykyä ja auttaa luovuudessa, mutta ehkä se useammin tuo hankaluuksia.
Uskoa itseesi toivotan sinulle, luova nainen!
Kiitos taas uusista kommenteista.
Mieleen tuli:
rimakauhua mulla ei tekemisteni suhteen sinällään ole. Toisiin vertaamistakaan en harrasta, ainakaan tietoisesti. Voin ajatella kyllä siihen tyyliin että hitsit kun tuo on osannut upeasti tuon tehdä...olisinpa keksinyt saman ensin jne.
Minulle on tässä näitä kaikkia kommentteja lukiessani oikeastaan valjennut paremmin mistä oma kenkäni puristaa. Se on sitä, että ajattelen liikaa. Pitäisi vaan tehdä. Minussa on etukäteismurehtijan vikaa muutenkin, joka asiassa.
Sitten se, että minua harmittaa monen aika yksinkertaisenkin asian siirtyminen ja venyminen ihan oman laiskuuteni ja saamattomuuteni takia. Esim. omat nettisivut olen halunnut toteuttaa tavalla tai toisella jo hyvin pitkään.
Jonkunlainen haahuilun tunne on kaikessa tekemisessäni, mutta se on kai toisaalta minulle tyypillistä. Ehkä se sitten näkyy tässäkin, eikä kaikkia ominaisuuksiaan voi eikä niitä tarvitse muuttaa. Että olen sitten sellainen katsotaan nyt mitä tästä tulee -ihminen pikemminkin kuin että nyt mennään ja näytetään niille.
Jatkan mietintöjä. Kiitos.
Hankalia asioita ja pakko sanoa sananen omastakin puolesta! Minä olen opiskellut ensin käsityöläiseksi ja sitten vaatesuunnittelijaksi, mutta kumpaakaan ammattiani en ammattina ole toteuttanut. Ja syynä on on juuri nämä samat pohdinnat ja se omaan työhön luottamisen puute. Palkkatöitä näillä aloilla on erittäin hankala löytää ja vaikka joitakin yritysideoita olen vakavissanikin pyöritellyt, niin luottamus omiin taitoihin, kykyyn kaupata itseään ja siihen, että saisi elantonsa kasaan ei vaan riitä.
Ja toisaalta sitä sitten katselee monesti kaupoissa myynnissä olevia tuotteita ja ihmettelee millaista krääsää sitä ihmiset valmistavat ja ostavatkaan. Ajattelee että itse osaisi tehdä paljon parempia..!
Hei!
Jätänpä minäkin oman kommenttini. Kuten huomasit, otin "sen" ratkaisevan askelen. Monen monta vuotta emmittyäni, juuri samoista tai samantapaisista syistä kuin sinäkin. Mutta se ensimmäinen askel on se ratkaisevin. Esim. ensimmäisen taulun/kuvan myynti, ensimmäinen näyttely jne. Mutta toinen kerta on jo helpompi. (koskaan se ei suju tuosta vaan, aina sitä jännittää) Ja kun uskallat tehdä ja olla oma itsesi niin kaikki menee aina hyvin. Aina löytyy niitä, jotka eivät tykkää. Aina on niitä päiviä ja ajanjaksoja jolloin ei tunnu hyvältä, vaikka työn jälki olisi kuinka hienoa ja tasonsa pitävää.
Tuo kotisivu jaapailu kuulostaa tutulta. Mutta tarpeeksi kauan kun jaapailee niin eräänä päivänä sitä on siihenkin valmis :)
Rohkeasti eteenpäin ja ota ihmeessä se näyttelyaika takaisin!!! Ehdit hyvin ja pienessä paineessa siä kuule tekee vaikka mitä!
Tsemppiä!
T:Pilotti
Heh, tunnen olevani itserakas, kun minulla ei ole tuota "kaikki on jo tehty" -oloa. No eipä ole näitä minun tekeleitäni vielä kukaan tehnyt! Minulle käsintekeminen ja maalaaminen ovat pelkkää toimintaterapiaa. Vastapainoa hahmottomalle palkkatyölle, katoavan käyttötekstin suoltamiselle. En halua myydä mitään, olen tyytyväinen, jos voin antaa/vaihtaa. Palkkatyökin on ihan hedelmällistä, enkä siinäkään tunne, että kaikki on sanottu, vaikka Suomessakin pukkaa kuukaudessa hillitön läjä aikakauslehtiä kauppoihin. Olen niin naiivi, että ajattelen, että jos yksi ihminen saa ajateltavaa jutustani tai yksi ihminen piristyy tauluni näkemisestä, hyvä.
Sen sijaan poden tunnontuskia siitä, että tuotan uutta tavaraa maailmaan vain siksi, että haluan tehdä. Kasapäin tauluja, koruja, vaatteita, valokuvia jne. Maailmassa on muutenkin niin paljon turhaa tavaraa, miksi lisätä kuormaan vielä omat kuolemattomat maalaukset.
Tämä aihe on mitä kutkuttavin! Ajattelin heti luettuani, että tähän tahdon kommentoida. Kiirusta on vain pitänyt, mutta nyt vihdoin pääsin istahtamaan koneen äärelle :) Olen näet juuri samaisten kysymysten kanssa painiskellut parin vuoden ajan - itse asiassa kauemminkin, mutta viime vuosina suuremmalla intensiteetillä. Varmaan jokaisessa työssä/elämäntavassa tulee vaihe, että on pakko pysähtyä pohtimaan, missä mennään. Mutta käsillä tekemisessä ja taiteellisessa työssä pohdinta kouraisee helposti syvemmältä, henkilökohtaisemmin, pahimmillaan haavoittaen. Kysymys ei ole pelkästään siitä, mitä haluaa tehdä, vaan myös siitä mihin pystyy ja mihin rohkeus riittää, "kannattaako" oma työ, onko omassa työssä järjen hiventäkään edes itsensä kannalta, saatikka jonkun suuremman kokonaisuuden kannalta...
Oikein mahasta kouraisi, kun kirjoitit "on tunne, että teen mitä hyvänsä, se on jo tehty". Juuri tuo sama tunne vaivaa minuakin usein, joskus kipeästikin. Toiselle on niin helppo sanoa, että oma prosessi on tärkeä ja että jokainen työ on tekijänsä näköinen etc... Ja niinhän se tietysti onkin! Tuollainen ajattelu ei vain juuri lohduta silloin, kun omassa tekemisessä on punaisen langan pää kadoksissa. Jotenkin siihen omaan työskentelyyn pitäisi osatakin suhtautua niin, että iloitsisi ensisijaisesti omasta edistymisestä, omista ajatuksista ja tuotoksista, niistä mitättömistäkin. Taiteellisessa työskentelyssä ja aivan varmasti myös arkisemmassakin käsityössä pitäisi ehkä osata "iloita" myös suvantovaiheista, sillä usein niitä seuraa innokas, parhaimmillaan kuumeinen tekemisen vimma. Ehkä suvantovaiheessa voisikin tehdä ihan jotain muuta, eikä liikaa murehtia omia ajatuksiaan. Tai ainakin pitäisi huomata, milloin ajatus alkaa kiertää kehää, eikä vie eteenpäin. Tietty jokainen toimii omalla tavallaan, mutta itselleni luulen parhaiten toimivan sellaisen meiningin, etten liiaksi ala rypemään ajatuksissani. Se kostautuu venähtäneenä murhekautena. Täytyisi muistaa kuunnella omaa mieltänsä, mutta asettaa ajatukset omaan arvoonsa. Toivottavasti en kuulosta valistavalta, sillä siihen minulla ei missään tapauksessa ole valmiuksia. Olen vasta alkanut hoksata tätä, kun tarpeeksi kauan olen kippuroinut ja tappuroinut.
Minä inhoan päämääriä ja deadlineja. Todella inhoan, varsinkin jos ne liittyvät mihinkään henkilökohtaiseen tekemiseen. Laskujen eräpäivät juuri siedän, mutta ahdistun välittömästi, jos jotain "omaa" tarvitsee olla aikatauluttamassa. Aikataulut ovat kuitenkin aina ulkoisten ja yhteisten tekijöiden määräämiä kompromissejä, ne eivät ota huomioon tekijänsä rytmiä ja elämää. Jotkut sanovat, että deadlinet toimivat "sparraajina" ja että "pienessä paniikissa olen parhaimmillani". Minä en ole, en todellakaan. Minusta olisi hyvä, jos voisin työskennellä pelkästään oman pillini mukaan. Mutta harvapa voi irtisanoutua muun elämän rytmistä, päämääristä ja toimintatavoista, ja silti olla osallisena.
Naurettavan kauan (sukulaisten mielestä)opiskeltuani, huomaan että suurin osa tekemästäni työstä on mennyt osittain hukkaan, sillä olisin oppinut paljon "paremmin" ja vaivattomammin, jos olisin voinut toimia omaan tahtiini ja itse tavoitteeni asettaen. Ja hemmetti, nyt vasta alan hoksata sen! Nyt opinnot ovatkin siihen asti jäissä, kunnes olen selvittänyt itselleni, mitä haluan tehdä ja miten sen aion toteuttaa (arvaa vaan, onko järkevä olo, kun selität tätä ihmisille, jotka eivät tunne minua kunnolla, mutta ovat kiinnostuneita tietämään valmistumisaikataulustani ja urasuunnitelmistani, heh). Nyt vasta alan opetella, etten hötkyilisi mihinkään, ennen kuin tiedän, mitä haluan ja mihin minulla on mahdollisuus. Sen aikaa teen rutiinitöitä, jotka ovat kuitenkin sen verran kiinnostavia ja kivoja, että maltan ja jaksan odottaa ajatuksieni selviämistä.
Minua hiukan harmittaa, että peruit näyttelyn, sillä olin jo vähän odottanut sitä. Muistelen, että olisit siitä joskus maininnut. Mutta en sano tätä sillä, että tahtoisin syyllistää tai painostaa sinua. Vaan siksi, että tietäisit, että arvostan työtäsi ja kuvasi kiinnostavat minua kovasti, niitä olisi valtavan kiva nähdä muutenkin kuin näytöltä. Sikäli on kuitenkin hyvä, että peruit sen, sillä väkisin tehty työ ei kannata. Jos maltan odottaa, saan joskus nähdä töitäsi, jotka olet oman tahtisi mukaisesti ja siksi ilolla tehnyt. Kiitos taas mainiosta postauksesta! Olet ihan loistava!
No, perskules. Minä en pysty tekemään mitään, millä ei ole mitään käyttöä - en siis ole taiteilija, vaan käsityöläinen. Sinä olet taiteilija, luota vaan. Aikansa siinä menee, että luottamusta tulee, minullakin näin kauan ennenkuin tosissani ajattelin ikiomaa konseptia. Reilun vuoden olen nyt tätä hommaa tällaisenaan tehnyt. Minulla on tämä kauppa ja yritän tehdä mielestäni kivoja juttuja, joista myös muut pitäisivät, olen riemuissani jos oma ja asiakkaan mieli osuu yksiin. Ja fyffeekin tarttis saada ihan oikeasti - toistaiseksi tämä on pientä, mutta edistyy. Ja juuri taiteilijoiden kanssa tekisin niin mielelläni yhteistyötä. Eli jos näyttelyidistä on - tänne vaan !
Meinaan ottaa askeleen eteenpäin ja perustaa ihan oman jutun, niin olisi vapaammat kädet myös yhteistyöjuttuihin...Deadlinet sun muut ei minua haittaa, olen aika kurinalainen, koko ajan yritän tehdä jotakin eteenpäin. Joskus mietin myös, että jos idis loppuu, mutta aina joku pieni kumminkin tulee. Kaikki jututhan on jo tehty - jollakin tavalla, mutta ei esim. sinun tavallasi. Suomessa saattaa käsityöläisestä tuntua vielä erilaiselta kun "kaikkihan osaavat ommella, kun on koulussa opittu jne." täällä Ranskassa käsityö ei ole mikään itsestäänselvyys, ja sitä arvostetaan.
Tuli mieleen pari asiaa tuosta itsensä toisiin vertaamisesta, josta kirjoitin aiemmassa kommentissani. Tarkoitin tuolla vertaamisella juuri sitä ajatusta, että maailmahan on täynnä minua parempia tekijöitä. Tämä on minulle oikein tyypillinen ajatus. Mietin miksi näen vaivaa ja yritän kovasti, kun on olemassa vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka tekevät saman alan asiat ihan tuosta vaan ja paljon minua etevämmin. Vertaan siis itseäni muihin ja tunnen itseni vähäpätöiseksi.
Tietenkin olen usein myös uhmakas ja ajattelen, että mitä sitten; minä voin tehdä tätä asiaa sellaisena kuin olen, eikä kukaan tee juuri sellaista jälkeä kuin minä. Silti vertailu voi satuttaa, jos itse on vaiheessa, jossa ei tahdo saada mitään aikaan tai asiat vaan eivät kertakaikkiaan luonnistu.
Tuli mieleen kyllä sekin, että itsen vertaaminen toisiin on yleisemmältä kannalta katsottuna aivan ok. Väitän että sellaista ihmistä, joka ei koskaan vertaa itseään toisiin ei ole olemassakaan. Tai jos on, hän on todellinen eksentrikko eikä selviä yksinkertaisimmastakaan sosiaalisesta tilanteesta, sillä jokainen sosiaalinen tilanne edellyttää itsen suhteuttamista toisiin. Tilanteesta riippuu sitten se tunteeko itsensä huonommaksi, paremmaksi tai tasavertaiseksi.
Tämäpä on se polttava kysymys, johon minäkin törmään vähän väliä...Tunnen olevani melkoinen tuuliviiri, kun mieli muuttuu, välillä olen ollut olevinani niin taiteilijaa, mutta sitten se hiipuu ja toivotan kaiken taiteen alimpiin syövereihin. Pettyneenä. Sitten taas pikkuhiljaa huomaan kuinka "veri" vetää luomaan jotain. En ole kokonainen ilman taidetta ja käsillä näpertelyä. Ammatikseni yritin olla kuvaaja, mutta koin sen liian stressaavaksi. Vaihdoin alaa, mutta nyt kotiäitinä toistaiseksi. Omaa näyttelyä en ole vielä uskaltanut, osallistunut moniin ryhmänäyttelyihin kyllä. Siellä toisten joukossa voi olla vähän piilossa.
Käsillä tekeminen on terapeuttista ja iloa antavaa. Mikäli sen näkee harrastuksena, on erityisen tärkää säilyttää tekemisessä ilo ja pakottomuus, olla juuri niin epäkunnianhimoinen kuin haluaa. Eri asia on, jos lähtee tekemään tosissaan taidetta tai taidekäsitöitä. Itse taiteelliselle alalle kouluttautuneena en voi kyllin korostaa koulutuksen merkitystä. Opiskellessa opitaan tekniikkaa, tekniikkaa ja tekniikkaa, joka on kuitenkin kaiken pohja taiteelle. Se on vähän kuten talon perustukset, ilman niitä ei kestävää taloa nouse, vaikka materiaalit olisivat kuinka upeita ja ideat omintakeisia.
Violet, sinulla on paljon solidaarisia ja empaattisia blogiystäviä, jotka tukevat pyrkimyksiäsi. Toivottavasti et siis pahastu kritiikistä, sitä et näytä yleensä saavan. Nähdäkseni töissäsi on oma, erityinen tyylinsä ja upea, hienovireinen värimaailma, mutta tekninen toteutus ei vielä yllä hirveän korkealle. Jos omanlaisen taiteen teko kutkuttaa, olisivatko taideopinnot sinulle juuri oikea juttu? Se valaisi varmasti myös itseluottamusta ja visiota omista kyvyistä.
Täällä on yksi, joka olisi lähtenyt näyttelyysi tutustumaan muutaman sadan kilometrin päästäkin. Koinhan talvella Italissa tunteen nähdessäni tyylisiäsi tauluja, että jolleivat ne ole sinun, joku on matkinut sinua. Ei siis käynyt mielessäkään, että sinä olet saanut vaikutteita joltain muulta...:) Rohkeutta nainen ja uskoa omiin kykyihin, näin saa sanoa samalla itselleenkin!
Clarissa
Jaapailijoille puuhaa vaikka viikonlopuksi: www.kotisivukone.fi
- omat kotisivut helposti, kokeile kaksi viikkoa ilmaiseksi ja sitoumuksetta! ;)
Hiukan taas kommentoin. Olen kuulkaa niin iloinen että noin pitkästi ja selvästi mietittyjä juttuja olette jaksaneet kommentoida. Minä olen edelleen emäntänä vieraillemme joten en ihan niin pitkästi ehdi vastailla kuin haluaisin. Palaan varmasti aiheeseen kyllä myöhemmin uudelleen, kunhan omatkin ajatukseni ovat seljenneet.
Mutta Edithin kommentti toi yhden ajatuksen johon haluan heti puuttua ettei unohdu. Ensinnäkin kyllä, kritiikkiä sopii myöskin antaa. Ihmeen paljon kaikkea muuta on tullutkin. Ja joo, työni eivät varmasti jonkun koulutuksen saaneen mielestä ole erityisen taitavia. Mutta sitten: taidealan koulutusta en ole edes harkinnut. En ole koskaan töitäni kaupitellut missään, vaan minä olen tehnyt niitä koska olen tykännyt ja sitten jotkut ovat kysyneet että sopiiko ostaa.
En tarkoita että ylenkatsoisin tekniikan opettelua, mutta minusta kaikki "saavat" (no tietysti) tehdä käsillään ilman koulutustakin. Silti voi onnistua tekemään asioita jotka tuottavat itselle iloa ja joillekin toisillekin antavat jotakin. Kaikkia ei tietysti voi miellyttää oli koulutus tai ei;-)
Tietysti on myös fakta että olen pian 41 vee eikä taidealan opintoihin ihan noin vaan mennä nuorempanakaan.
En käytä tekeleistäni nimitystä "taide" enkä itsestäni "taitelija" koska minusta en sitä ole. En liioin halua puhua että ne ovat sitä tai tätä tyylisuuntaa. Jos katsovat haluavat panna nimikkeet niin anti mennä. Mutta olisinko sitten taiteilija jos olisin saanut alan koulutusta? Vai sitten, kun myisin kuin solkenaan? Mistä alkaen tekemiset muuttuvat taiteeksi alalla kuin alalla?
Jos otan valokuvia olenko valokuvaaja? Jos kirjoitan kirjan (muttei sitä julkaista) niin en liene kirjailija, mutta jos se julkaistaan eikä enää yhtään sen jälkeen koskaan, niin olenko sitten kirjailija?
Jos näyttelen ilman koulustusta päivittäin teatterissa niin olenko näyttelijä vai tuoko vasta paperi tuon nimikkeen?
Tämä nyt ei ole viisastelua vaan aavistuksen kiireessä aloitettu pohdiskelu tästä hiukan uudesta aiheesta.
Jatketaan jos jollakin vaikka olisi näkemystä tuohon puoleen. Minusta on mielenkiintoista tuokin.
Olen opiskellut valokuvausta ja tosiaan kuvannut jonkin verran työkseni. Koulutuksen myötä on joitain teknisiä asioita uponnut mieleen, mutta lähinnä niille olisi käyttöä pimiössä ja filmikameralla, opiskelin juuri ennen digiaikaan siirtymistä. Kuvani eivät ole mitenkään teknisesti erityislaatuisia, vaan ilman koulutustakin on mahdollista päästä samaan lopputulokseen. Eli opiskelemalla vaikkapa taidealaa, voi saada ihan hyviä vinkkejä, mutta kyllä se näkemys pitää löytyä itseltä. Mielestäni taidetta on sellainen tekele, jolla on jotain sanomaa. Siis tekijä on pyrkinyt jotain viestimään/ilmaisemaan työllään. Jos piirtää kuvan, ei se vielä ole taidetta, mutta jos sillä on jokin "viesti" menisi se minun kirjoissani taidekategoriaan. Taulujahan voi tehdä monenlaisia ja niillä voi olla vaikkapa sisustuksellinen funktio, menevät ehkä käsityö-kategoriaan silloin. Jos haluaa lokeroida. Minusta on ihan ok kutsua itseään jollakin nimikkeellä, jos itse kokee sen nimikkeen sopivan itselleen.
Taide ei minun mielestäni tarvitse suurta yleisöä ollakseen taidetta. Kokemus voi olla vaikkapa kahden välinen. Tai miksei itselleenkin voisi tehdä taidetta?
No kylla niin tiedan mista puhut. Ja ekaks, sa kylla osaat tehda hyvin ja omaperasta!!!
Omasta kokemuksesta sanoisin, etta ala rupea mihinkaan businekseen jos et oo sita tyyppia. Ma tein sen virheen ja siihen meinas valilla luovuus hukkua, kun oli pakko tehda. Ja eipa silla kylla kuitenkaan rikastunu, pikemminkin velkaantuu. Yrityksen pyorittaminen on niin byrokraattista.
Jatka pieni muotoisesti kasityolaisena ja tee taidetta siina samalla. Noi ei valttamatta oo aina erijuttuja, mutta ymmarrat mita tarkoitan.
Ja ennenkaikkea, tee sita mista pidat ja kulloinkin huvittaa, se on parasta ja siita pitaa muutkin, vakisin yrittamalla tulee vakisin tehtya.
Mutta luota kuitenkin siihen, etta pystyt tekemaan, inspiraatio kylla loytyy aina, jos et sita vakisin pakota.
Olet todella taitava ja taiteellinen, tulet parjaamaan hyvin, kunhan teet sita aina omaksi iloksi.
Johi: minusta minun työni menevät nimenomaan usein "sisustuskategoriaan" jos siis halutaan luokitella. TAi käsitöihin.
Itkupilli: kiitos sanoistasi.
Tiedän että sulla on kokemuksen rintaääni kommentissasi yrittämisestä. Terveiset vaan sinne rapakon taakse!
Hei Violet,
Olen täällä Hangossa taas viikonlopun galleriassa,jossa näyttelyni vielä kaksi viikkoa ja asun sukulaisten talossa,jossa kaikki taiteilijoita ja olen tässä joutunut toteamaan,että moni aikaisempi epäilyni pitää paikkansa.Aikoinaan koulussa kuvataideopettajani ehdotti että hakisin taideteolliseen-lähdin koulusta kesken pois ja menin pankkiin töihin!!!Olen silloin jotenkin alitajuisesti ymmärtänyt ettei ole olemassa sellaista kuin vapaa taiteilija ja miten raskasta olisi aamuisin herätä ja "pakkotaiteilla" vaikka pää olisi ihan tyhjä.En ole iki-aikoihin ollut enää pankissa töissä mutta kylläkin töissä missä saa tilin kerran kuussa ja silloin saan todella olla " vapaa taiteilija "
En uskalla oikein sanoa että lokakuuhun olisi ollut paljon aikaa koska luotit sisäiseen ääneesi joka sanoi EI niin siihen on kyllä uskominen.Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkään mutta pitää tästä lähteä "töihin"
No nyt piti minunkin vielä sanoa muutama sana, koulutuksesta kun puhuttiin..
Olen itse kulkenut kamera kaulassa jo parikymmentä vuotta. Kuitenkin vasta kolme vuotta sitten, vähän ennenkuin täytin 40 rohkenin lähteä opiskelemaan Suomessa kuvausta. (Alla oli kaksi vuotta opiskelua Yhdysvalloissa.)
Olen niin iloinen että menin! Koulutus antoi minulle potkun oikeasti vaihtaa alaa, enkä todellakaan tuntenut oloani koulussa vanhaksi. Samassa ryhmässä oli yli 50-vuotiaitakin joskin siellä oli myös reilu parikymppisiä..
Mutta mitä sainkaan siitä koulutuksesta! Ennen kaikkea vertaistukea muilta kuvaajilta, mahtavaa porukkaa joiden kanssa yhä pidän tiiviisti yhteyttä. Yhteisiä keikkojakin teemme, ja autamme toinen toista lainaamalla kalustoa. Käymme yhdessä näyttelyissä ja kommentoimme toistemme aikaansaannoksia.
Toisekseen sain tietysti hurjasti lisää varmuutta, ja sitä tekniikkaa, sen merkitystä ei voi väheksyä. Kyllähän itse tekemälläkin oppii ja rapatessa roiskuu, mutta toisten antamista vinkeistä ja ennenkaikkea koulutuksen antamista uusista näkökulmista tapoihin tehdä saa niin paljon. Minusta koulutus ei koskaan mene hukkaan, jos siihen on vähänkään kiinnostusta. En siis sano että se olisi mitenkään pakollista, mutta kyllä se antaa valtavasti.
Sitä erityisesti halusin sanoa että ikä ei saisi koskaan olla este, jos jotain haluaa tehdä.
Merja: ihan totta mitä sanot iästä ja opiskelusta. Siis ei minustakaan ikä ole este oppimiselle enkä takuulla tuntisi oloani oudoksi parikymppistenkään seassa. Mietin vaan että riippuen koulutuspaikasta niihin saattaa olla hankalampi vanhempana päästä - ja ulkomaalaisena myös, tässä minun tapauksessani. VAikka enhän ole kyllä asiasta mitään ottanut selvääkään.
Ehkä minun tekemiseni on kuitenkin niin paljon "omaksi iloksi" touhua, että koulutukseen en halaja. Tosin kukas tietää jos tulen toisiin ajatuksiin.
Tajuan, ja painiskelen itsekin samantapaisten ajatusten kanssa. Ja kiitos että otit aiheen esiin blogissasi, näistä blogien välisistä pohdinnoista riittää itsellekin purtavaa hetkeksi.
Edellisen kommentin tähän taideaiheeseen kirjoitin lukematta muiden kommentteja,koska oli niin kiire mutta halusin kuitenkin kommentoida postitustasi.
Nyt olen lukenut muiden kommentteja ja pakko palata aiheeseen,koska nenä meni herneistä ihan tukkoon kun luin Edithin kommentin.Olen TÄYSIN eri mieltä,koska olen omin silmin nähnyt valtaisan määrän koulutettujen "taiteilijoiden" tekemää täyttä paskaa,jota kutsun taidesaasteeksi.Olen ehdottomasti sitä mieltä,että jos ei ole mitään asiaa eikä kuvassa mitään salaisuutta ei taideopinnoistakaan ole mitään apua.Itselläni ei ole minkäänlaisia taideopintoja takana ja tuskin edessäkään päin ja muistan kuin eilisen kun eräs taideopettaja (ystävän tuttu ) totesi 80-luvulla töitäni katsellessaan :"Eihän näissä ole perspektiiviä" Minusta tämä kommentti juuri kertoo siitä kapeakatseisuudesta,jonka taideopinnot voivat pahimmillaan saada aikaan.Siteeraan tässä vielä itseäni viisaampaa eli Oscar Wildea joka totei."Koulutus on ihailtava asia,mutta aika ajoin kannattaisi muistaa,että mitään tietämisen arvoista ei voi opettaa"
Paljon viisaita kommentteja olet myös aiheesta saanut ja minä jään myös odottelemaan tulevaa Helsingin näyttelyäsi.Niin -ja yksi asia vielä.En ollenkaan usko,että kaikki on jo kertaalleen tehty-universumi on täynnä ideoita,joita kukaan ei ole vielä käyttänyt ja uskon,että niiden kiinninappaamiseen tarvitaan nimenomaan niitä hetkiä kun pää on ideoista tyhjä.Itse sain kuulla Hangon näyttely mahdollisuudesta 4 viikkoa ennen avajaisia ja tyhjästä päästä löytyi työ "Munankuorirakkautta"
Niin ja vielä yksi asia.
Viitaten aikaisempaan kommentiini olen joutunut sukulaisten luona huomaamaan,että ei riitä että on "parempi" taiteilija kuin tuhat muuta-sen lisäksi pitää olla parempi kerjääjä kuin muut eli pitää kerjätä stipendejä ja apurahoja jotta saisi leivänpäällisiä-aika raadollista hommaa tuo taiteilijan elämä sanoisin.
Tsemppiä Violet taiteentekemisen tiellä - olet hyvä !
Melita: sanoit "olen omin silmin nähnyt valtaisan määrän koulutettujen "taiteilijoiden" tekemää täyttä paskaa" .
Olenhan minäkin, varmasti kaikki olemme. En silti sanoisi että taideopinnot aiheuttaisivat paskantekemistä. Ajattelen niin, että oli koulutus tai ei, on mahdollista tehdä hyvää/ajatuksia herättävää / muita kiinnostavaa / kaunista jne. Mutta olisko niin, että jos on koulutus, niin on tekemiseen - kaikenlaiseen - suurempi "lupa". Että nyt se rikkoo "sääntöjä" kun me kaikki kerran tiedämme että hän on ne oppinut ja kun osaa "säännöt" niin taiteessakin on lupa niitä rikkoa. Ja kouluttamattomat sutivat minne sattuu, noin yleistäen. Tai noin ajattelen siis joidenkin miettivän.
Jotenkin hiukan kuin "nimitaiteilijat": kun on nimi joka on jostakin jo tunnettu niin eikö ala olla niin että viiva paperilla on huomattavasti taiteellisempi kuin nimettömän vetämä? Mistä sekin sitten johtuu.
Niin, en ole ollenkaan varma että koulutus tuo avun kaikkeen. materiaalien käsittelyä voi oppia (oli ala mikä hyvänsä) ja sellaista, mutta se muu - en ole varma voiko.
Minä oppisin koulutuksen avulla hyvin paljon vaikka mallista maalausta ihan siitä syystä, että olen siinä aivan nolla. Oppisin ehkä maalaamaan/piirtämään hiukan näköisiäkin...ihmisiä tai maisemia tai sellaista. En sitten tiedä auttaisiko se minua tekemään parempia töitä, näitä tämän tyyppisiä kuin olen tehnyt ja teen edelleen. Ei niitä tehdessä ole tarvetta tajuta mitään siitä miltä vaikkapa käsi näyttää mistäkin kulmasta.
Värien sekoittamista haluaisin oppia. Se on kiehtovaa. kokeilemalla olen mennyt tähän asti, mutta värejä olisi varmaan säästynyt paljon jos olisi tekniikka hallussa.
Tällaista tämä; koulutuksella ja kouluttamattomuudella on molemmilla varmasti puolensa. En halua julistaa ketään kuitenkaan toista paremmaksi tekijäksi (millään alalla!) vain sen vuoksi, että tuo toinen on saanut koulutuksen. Joskus se näkyy tietysti kilometrien päähän, toisinaan taas ei.
Aloin ajatella kirjallisuutta tähän jatkoksi.
Mietin moniko mielestäni hyvä kirjoittaja on saanut jotakin koulutusta sanailuunsa. Niistä joista tiedän varmaksi asianlaidan, ei monikaan. Vai kukaan?
Sen ajatteleminen antaa siinä mielessä hyvän mielen, että kaikki saavat yrittää.
Muut saavat sitten ajatella että tuliko hyvä vai ei.
Muut voivat lukea/katsella/kuunnella jos se heitä miellyttää.
Muut voivat ostaa tai jättää ostamatta.
Tämmösiä tuli mieleen.
Palasin tänne vielä, kun aihe jäi mietityttämään. Näitä kommentteja on ihana lukea! Koulutuksestakin täällä puhutaan... Se on tietty yksi puoli asiasta. Mä olen sitä mieltä koulutuksesta, että se ei ole välttämätön kriteeri pätevälle ja kiinnostavalle tekemiselle. Ehkä usein kuitenkin koulutuksen antama tieto ja taito helpottaa työskentelyä, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että lahjakkuus ja halu lahjakkuutensa kehittämiseen on olennaisin kysymys ja antaa taatusti mahdollisuuden työskennellä täysin tasaveroisesti koulutuksen saaneiden kanssa. Siis että tuo tekemisen halu on kuitenkin se määräävämpi tekijä. Paljonhan kouluista valmistuu myös porukkaa, joilla ei ole kyvykkyyttä toteuttaa taide- tai käsityöammattiaan. Tarkoitan siis, että muodollinen koulutus ei tee taitelijaa tai käsityöläistä. Työstä, jonka sisältö ammennetaan tekijän omista kokemuksista, ajatuksista, havainnoista, taidoista... on luonnollisesti vaikea esittää mitään yleistä "pätevyyden" määritelmää. Ja sekin vielä, että erityisesti taiteessahan koko matka on sitä työtä, kaikki se hapuilu, ideat... työ ennen varsinaista teosta. Monestihan taiteilijan/käsityöläisen työtä katsellaan retrospektiivisesti. Edes tekijä itse ei välttämättä heti huomaa, miten kaikki mukana kulkeva vaikuttaa työhön (myös ne en-saa-mitään-itsestäni-irti -kaudet). Usein jälkeenpäin katsottuna juuri ne mitättömiltäkin tuntuvat ajatukset, luonnokset, kaikenmaailman lippuset ja lappuset veivät työtä eteenpäin ja vasta silloin ne laitetaan katseltavaksi. Hakemisen ja luonnostelun arvo ymmärretään vasta sitten, kun se on esillä kokonaisuuden kanssa. Se on olennainen osa luovaa työtä. Silloin teknisellä taituruudella ei niinkään ole merkitystä, vaan sillä, että ne on tehty ja että ne ovat vieneet työtä eteenpäin. Ehkä olennaisin kysymys onkin se, milloin harjoittelu muuttuu työksi. Voisiko ajatella niin, että koulutuksen saanut taiteilija koulunsa loputtuaan voi helpommin sanoa taidettaan työksi, kun taas itseoppinut joutuu itse päättämään, mikä on se piste, jolloin harrastus muuttuu työksi.
Itse olen lukion jälkeen opiskellut vaatetusartesaaniksi, jonka jälkeen olin ihan ulalla, mitä niillä taidoilla ja sillä koulutuksella voisin tehdä. Päädyin kangaskauppaan töihin ja siellä kypsyttäni päätin jatkaa opiskelua. Menin käsityönopettajan koulutukseen, jossa suoritin myös taidekasvatuksen sivuaineena (pätevyys opettaa kuvataidetta peruskoulussa). Vielä en ole valmistunut, enkä ole pariin vuoteen opiskellutkaan. Kyllästyin niin totaalisesti siihen puuhaan. Eikä toipumisen merkkejä ole vieläkään näkyvissä. Olen koko opiskeluajan tehnyt töitä kangaskaupassa. Se antaa minulle kohtalaisesti tyytyväisyyttä, ja mikä tärkeintä, palkkaa. En halua tehdä sitä lopun elämääni, mutta siitä olen tullut täyteen varmuuteen, että opettajan työ on vihonviimeistä hommaa, jota haluan tehdä. Kaupassa työskentely antaa minulle turvallisuutta ja vapautta kehittyä käsityöläisenä. Se täytyy kyllä koulutuksen puolesta sanoa, että sieltä sain perusvalmiudet, joiden pohjalta voin itse kehittää itseäni. Mutta on se niinkin, että suurin oppi on tullut itse tekemällä. Valmistuttuani olin pätevä vain oppimaan lisää.
Vieläkin haluttaisi jatkaa, mutta kello näyttää, että ruokakauppaan täytyisi kiiruhtaa.
Tanja: Kiitos sinulle vielä tästä kommentista. Olen todella otettu siitä että aihe on mietityttänyt ja ihmiset ovat jaksaneet näin pitkästi kommentoida. Tunnen suurta riittämättömyyttä kun en saa sorvattua kovin syviä ja laajoja kommentteja, vaikka haluaisin.
Sanoit: "Työstä, jonka sisältö ammennetaan tekijän omista kokemuksista, ajatuksista, havainnoista, taidoista... on luonnollisesti vaikea esittää mitään yleistä "pätevyyden" määritelmää." - ja tuo on kyllä juuri noin. Kun ei ole mittaria millä voisi tarkasti sanoa mikä työ on hyvä ja mikä huono. Se tekee asian toisaalta raivostuttavaksi, mutta toisaalta antaa meille kouluttamattomillekin tekijöille mahdollisuuden päästää käsistään jotakin, joka voi koskettaa - vaillinaisena ja ilman vaikka sitä kuuluisaa kultaista leikkaukstakin.
...ja heti tämän kirjoitettuani satuin lukemaan yle.fi:n sivuilta Kauko Röyhkän haastattelun, jossa hän sanoo hyvin:
"Mä olen tehnyt musiikkia yli 20 vuotta elääkseni enkä mä mikään muusikko ole tai laulaja. Tärkeämpää onkin se, miten olla kiinnostava, Röyhkä sanoo haastattelussa."
Hei vielä kerran,
Taisin ehkä hiukka ylireagoida siihen Edithin sanomisiin-olet aivan oikeassa -taideopinnot eivät varmasti itsessään aiheuta paskantekemistä,mutta jos on täysipäiväinen taiteilija sitä tulee varmaan prosentuaalisesti enemmän kuin sellaiselta joka ihan sanomisen pakosta silloin tällöin tekee jonkin taiteeksi luokiteltavan työn.
Hyvin sanottu Kaukolta !
Lähetä kommentti