Eilen tein kesän ensimmäisen raparperipiirakan. Siitä tuli hyvä. Pienempäni auttoi minua. Hän usein tulee kysymään: "saanko tehdä, voinko auttaa?". Kantaa tavaroita ruokapöytään, sekoittaa jauhoja taikinaan, ripottelee varovasti kanelia piirakkaan. Hirmuisen varovasti ja huolella. Keskittyneesti ja ylpeänä.
Minä katselen lumoutuneena siitä, että voimme tehdä yhdessä jotakin. Toivon, että hän muistaa jotakin tästä myöhemminkin.
Minä katselen lumoutuneena siitä, että voimme tehdä yhdessä jotakin. Toivon, että hän muistaa jotakin tästä myöhemminkin.
Toisen pojan kanssa teen erilaisia asioita. Hän on aivan erilainen kuin veljensä. Hyvin erilainen kuin moni muu lapsi. Meillä on välillä aika vaikeaakin. Veljesten kanssakäyminen on melkein aina ollut suhteellisen hankalaa, viime ajat erityisen sellaista. Kannan huonoa omatuntoa siitä, että heitän pensselit santaan niin helposti poikien kanssa. En usein edes jaksa yrittää lähteä sinne, tutustua tuohon, viedä tuonne kun jo etukäteen pelkään niitä räjähdyksiä. Oman riittämättömyyteni tuloksia nuo pamahdukset? Poikien yhteensopimattomuutta? Silkkaa huonoa kasvatusta vai omituisia luonteita?
Tänään tuli mieleen erään blogikirjoituksen takia oma lapsuuteni ja erityisesti aurinkoiset mökkipäivät. Tunnen melkein fyysistä kipua kun pelkään ettei omille lapsilleni muodostu tuollaisia muistoja. Ei ole laiturilla onkimista, ei hiljalleen lipuvassa soutuveneessä lueskelua, ei ulpukoiden nyhtämistä tai varpaiden uppoamista saviseen uimarantaan. Ei keinua metsässä tai mansikoita ihan siinä lähellä. Ei itse istuttamaa vaahteraa, joka kasvaa samaan tahtiin istuttajansa kanssa.
Voi hyvä luoja....
Ei metsävadelmia tai kauppa-autolta ostettua sulanutta jäätelöä. Ei lehmien taputtelua eikä liioin puolisalaisia reissuja uimarannalle ja kiireesti takaisin ennen kuin huomataan...eikä ikkunasta karkaamista tai herneenpalkoja Ison Kiven takana.
Ovat jääneet paitsi radiokuunnelmista, ukkosen pelkäämisestä sisällä, itsetehdystä viilistä mökin kaapissa. Entäs sauna rannassa....? Kukkien kastelut, veneen tervan tuoksu, pino kirjoja. Selän kesiminen (joka tosin kuuluu osastoon "ei-niin-kovin-rakasta, kuten hyttysetkin).
Ei ole kai tarkoituskaan että vanhempien ja lasten lapsuusmuistot olisivat identtiset. Pelkään silti, että omieni elämä on vain autojen varomista, koulua, saasteista ilmaa, kiirettä, sisällä-ei-saa-hyppiä -kehotuksia, tyhjiä leikkikenttiä ja sen sellaista.
Lohdutan itseäni sillä, että pojat eivät ehkä tajua mistä ovat jääneet paitsi. Ja toisaalta - ja onhan sekin kiistatonta - heillä on paljon kokemuksia joita minulla ei ollut. Pitänee keskittyä ajattelemaan niitä.
Mietin usein onko minun/meidän vanhempien "vastuulla" antaa ja luoda lapsillemme ns. hyviä muistoja. Pitäisikö meidän (ja nyt tekisi mieli kirjoittaa "muka") tarkoituksella pitää huoli siitä, että lapsi näkee, kokee, aistii? Ajattelen että voin tarjota välineitä (vaikka pinon kirjoja) mutta en voi pakottaa niiden käyttöön. Vielä vähemmän voin kertoa mitä nyt pitäisi tuntea, mitä tuosta voi saada irti. Olen kyllä ottanut tavakseni kertoa lapsillekin kun minusta joku tuntuu, näyttää tai kuullostaa hyvältä. Olen kertonut että nautin kauneudesta, hiljaisuudesta, miellyttävistä äänistä, tuollaisesta valosta ja tällaisesta hyvästä kirjasta. Riittäisikö tämä "kulttuurikasvatukseksi"? Antaisiko se innon lapselle itsekin tutustua?
Ja ne lapsuusajan muistot:
Ei minun lapsuuteni ole voinut olla vain aurinkoa ja Aku Ankkoja hiekalla. Ei vain merta, ei telttaretkeä eikä uusia puukenkiä. Ja vaikka oli useita merkkaripusseja lähikioskilta, niin enemmän taisi olla päiviä jolloin niitä ei saanut.
Olisiko siis mahdollista että omat lapsenikin muistaisivat parhaiten myöhemmin ne hyvät asiat?
Jäisivätkö tappelut ja harmaat vesisateiset tylsyyspäivät ja liian raskaat koululaukut taustalle? Jopa sinne unholaan, jonne kuulemani mukaan on painunut sitä sun tätä.
Ja vielä:
Ei kai voi olla tarkoitus ja terveellistä että kaikki muistot olisivat vain hyviä ja hattaralla reunustettuja?
***
Minulla on ollut vuosia jo tapa laittaa kesän ajaksi ranteeseen jotakin. Laitan sen kesän alussa ja otan pois silloin, kun kesän menoa ei voi enää selittää pois. Kun se on vääjäämättä mennyt ja ohi. Sillain "förbi".
On ollut nahkahihnaa (josta ehkä roikkui jotakin tai sitten ei), on ollut puuvillanauhaa, helmiä, kiviä. Tuleeko tästä tämän kesän nauha? Olen itseäni uhmaten pannut siihen riviin erimuotoisia ja sekalaisen värisiä helmiä. Minulla on taipumus liiankin kanssa hakea tasapainoa, symmetriaa ja sopua. Siksi minun on melkein pakko välillä tehdä asioita jotka rikkovat tuota. Käyttää värejä jotka eivät ole "minun", sekoittaa muotoja ja materiaaleja ja sen sellaista.
Pääkopan vuoksi.
Jotta osaisi katsoa eri tavalla.
Jotta oppisi pitämään erilaisesta.
Vielä sananen ajasta:
Cannes’n elokuvajuhlat alkoivat taas. Siitä lähtien kun olen asunut mieheni kanssa (yli 10 vuotta) olen joka kevät huudahtanut aidosti ihmeissäni: "Joko taas? Joko vuosi taas meni? Taas on Cannes’n filmifestivaalit!".
Sillä siltä minusta on todella tuntunut.
Vuodet ovat laukanneet, aina tuntuu olevan kevät ja Cannes. Tästä on tullut meillä jo vitsi. Eilen mies sanoi nuo sanat minun puolestani ennen kuin ehdin. Se tunui hyvältä. Meillä on yhteinen vitsi.
Cannes’n elokuvajuhlat alkoivat taas. Siitä lähtien kun olen asunut mieheni kanssa (yli 10 vuotta) olen joka kevät huudahtanut aidosti ihmeissäni: "Joko taas? Joko vuosi taas meni? Taas on Cannes’n filmifestivaalit!".
Sillä siltä minusta on todella tuntunut.
Vuodet ovat laukanneet, aina tuntuu olevan kevät ja Cannes. Tästä on tullut meillä jo vitsi. Eilen mies sanoi nuo sanat minun puolestani ennen kuin ehdin. Se tunui hyvältä. Meillä on yhteinen vitsi.
29 kommenttia:
Myöskin meidän vanhempiemme ja isovanhempiemme lapsuusmuistot ovat erilaisia kuin meidän, koska aika on ollut toinen.
Ajattelen, kuten sinäkin, että lapset osaavat poimia ne kultaiset muistot. Ehkä sinun poikasi muistavat juuri kaiken sen kauniin, mitä elämänne ympäristöissä on ollut. Kaupunkien jännittävät tuoksut, vilinän...
Minä ajattelen myöskin, että ne muistot ja elämykset nousevat eletystä elämästä ja sen puitteista. On kauhistuttavaa ajatella, miten turrutettuja nykyajan lapset ovat kaiken tarjonnan edessä. Välillä tuntuu, että vanhemmat pyrkivät hengästyttävän paljon tarjoamaan lapsilleen elämyksiä -- ehkä vain kompensoimaan omia vajavaisia elämyskokemuksia (jota vaille kuvittelee jääneensä tms....)...
Olen aina raahannut lapsiani museoihin. Eivät ole kovin innostuneita olleet, aina... mutta nyttemmin muistelevat kaiholla retkiä kartanoiden puistoihin tai museokaduille... :-). Vanhemmalle tyttärelle on ehkä jäänyt myös mukavia lapsuusmuistoja yhteisistä elokuvahetkistämme hänen sairaalajaksollaan. Rinnakkain kauheassa tilanteessa pienessä huoneessa uppoutumassa ihaniin ja lapsekkaisiin fantasiasatuihin....
Muistothan perustuvat pitkälti tunteisiin...
Ja ah, kaavan rikkominen. Minullekin kovin tuttua ja tärkeää.
En tiedä saiko kirjoituksestani sen käsityksen että pyrkisin tarjoamaan lapsille elämyksiä. Jos sai, niin se on totta oikeastaan vain niiltä osin, että haluaisin tarjota nimenomaan jotakin hidasta, tavallista, arkista...(sellaista mitä itselläni oli?) koska olen ymmälläni tämän ajan vauhdista ja kaiken määrästä ja metelistä ja mahdollisuuksista.
Mutta onko lopputulos se että jään vanhanaiksena toiseksi kaikelle muulle näiden "hyvien" muistojeni kanssa?
Että pojista ei olekaan yhtään hienoa istua toppatakissa nuotiolla palanutta makkaraa katselemassa (ja jostakin kuuluu linnun ääni...) vaan pelit sun muut ajaa edelle?
Parhaita muistoja ei mielestäni voi järjestää, ne vain syntyvät. Ei siihen erityisiä tilaisuuksia, virikkeitä tai sormella osoittelua tarvita. Minusta tuntuu, että sinun poikasi muistelevat vaikkapa sitä, miten mukavalta läksyjen teko tuntui kattoterassilla, kun aurinko lämmitti puisen lattian kuumaksi ja äiti oli vieressä, olemassa, heitä varten.
Kävin juuri eilen paikassa, jossa vietin kaikki kesäni kymmenvuotiaaksi asti. Niitä ensimmäisiä kesiä en tietenkään muista, ja paljon on muuttunut niiden 35 vuoden aikana, kun olen siellä käynyt vain satunnaisesti ja harvoin. Silti jäljellä oli monia minulle tärkeitä asioita ja paikkoja. Kesken olemiseni tajusin äkkiä, että muistin oikeastaan aika hyvin myös niitä ei-niin-mukavia asioita, joita olin siellä kokenut, mutta tässä iässä ne asiat ovat jo menettäneet merkityksensä ja painoarvonsa, kun kokemuksien aiheuttama mielipaha on jäänyt jo niin kauaksi. Mutta ei ole paha muistaa myös sitä, ettei kaikki aina ollut hyvin, hienosti ja mukavaa.
On toki hyvä, jos on aikaa ja mahdollisuus tarjota lapsilleen monenlaisia virikkeitä museoista aina hiekkarantoihin saakka. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että tärkeintä lapsille on kuitenkin lapsuudessa se tunne, että vanhemmat ovat läsnä, välittävät, ottavat huomioon ja asettavat myös rajoja. Sitä kautta luotu perusturvallisuus luo sen taustan, jota vasten lapset kokemuksiaan peilaavat sitten joskus, ja sitä taustaa vasten monet hyvinkin arkiset ja tavanomaiset asiat tulevat nousemaan esiin rakkaina ja kultaisina muistoina.
Vastahan ne tutkivat, että lapsuuden muistoissa ylinnä on tavallinen, vanhempien kanssa vietetty arki, ei mitkään puuhamaapuuhastelut.
Itse kyllä raahasin omiani ympäri Eurooppaa ja kauempanakin ja museoita tutkittiin loputtomasti. Hyvät muistot heille on jääneet noista matkoistakin ja varmaan myös siksi, että olimme kerrankin koko perhe yhdessä.
Ihan varmasti "kulta silaa" teidänkin poikien muistot, olivat ne sitten mitä hyvänsä. Hyvät asiat ja meiningit aina jäävät mieleen. Niitä voi olla vain tässä hetkessä vaikea määrittää. Siis että mitä ne jutut ovat, joita sydän lämpimänä vuosien päästä muistellaan. Mutta ymmärrän hyvin tunteesi. Minulla ei ole lapsia, mutta olen kyllä kovasti kiinnostunut lasten sielunelämästä ja puuhista. Esimerkiksi eräästä kummilapsestani olen vähän "huolissani" jotenkin samalla tavalla kuin sinä kirjoitat tässä postauksessa. Sitä miettii, että jääkö hän jostain paitsi, kun hän ei touhuile metsässä, tykkää olla rauhassa ja hiljakseen, saa osallistua leipomiseen... esimerkiksi. Pelit, televisio ja ainainen toiminta ovat vallitseva olotila hänen elämässään. Voihan olla, että liioittelen, kun en näe koko arkea. Vaikea sanoa. Ehkäpä aikuinen pitää niitä asioita hyvinä ja tärkeinä, josta hän itse pitää ja joita hän itse muistelee mielellään. Tulevaisuuden aikuisilla voi olla aika toisenlaiset jutut, joita muistellaan nostalgisena.
Juuri poikkesin tuonne Killisilmän blogiin, ja hui mikä tunteellinen muistokohtaus mieleeni ryöppysikään. Muistot lapsuuteni puutarhasta ja papasta. Vaikka lapsuuteni olikin hankala, kukaan ei voi vähätellä minun muistojani hyvästä ja kauniista. Eikä kukaan varmaan silloin ajatellut, että pieni lapsi saisi jotain iloa kulleroista tai omenapuussa roikkumisesta jne.. vaikean elämän keskellä. Se on minusta jännää, kuinka muistankin niin hyvin tietyt valot ja värit ihan pikkulapsuudestani. Ehkäpä silloin, kun tuntuu hyvältä, sitä on jotenkin herkempi havaitsemaan ympäristöäänkin jotenkin tarkemmin, kokonaisemmin.
Pelagia kirjoitti:
"On toki hyvä, jos on aikaa ja mahdollisuus tarjota lapsilleen monenlaisia virikkeitä museoista aina hiekkarantoihin saakka. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että tärkeintä lapsille on kuitenkin lapsuudessa se tunne, että vanhemmat ovat läsnä, välittävät, ottavat huomioon ja asettavat myös rajoja."
Museoissa käymme joka tapauksessa silloin tällöin ja siihen yritän lapsia totuttaa myös. Siihenkin, siis. Antamaan ajatuksen siitä että muutakin on kuin lelut ja pelit kotona...
Lapsemme ovat matkustaneet aika paljon elämässään. Siitä voisi tietysti ajatella että "pitkääkö niitä lapsia raahata ympäri maailmaa". Tapauksessamme vastaus on että kyllä pitää, jos nimittäin haluaa vanhempien sukua nähdä> Eli "työmatkailua" on ollut paljon, "huvimatkailu" (vaikka on se tietysti sitäkin!) tyyliin: "lähdetääs nyt etelän rannoille makaamaan" on ollut lähes olematonta.
Lukutikun kommentista tuli taas mieleen että tuota minä pelkäänkin: etten osaa/jaksa/pysty antaa noita aivan tavallisia asioita. Ei se minunkaan lapsuuteni mökilläolo ja sen sellainen mitään järjestettyä huvitusta ollut, kunhan oltiin vaan, mutta hyvin on jäänyt päähän - ja se on esimerkki juuri sitä mitä en voi antaa: oleilua, puhdasta luontoa sun muuta.
Tanja: minulla ei useinkaan ole voimia rajoittaa tarpeeksi isomman pelaamista. Pienempi tajuaa itse lopettaa jonkun ajan kuluttua, isomman kanssa aiheesta on valtavaa taistoa. TOTTA KAI minulla pitäisi olla se voima päättää mutta ehkä joku saattaa ymmärtää ettei kukaan aikuinen jaksa komentaa, huutaa, tapella jatkuvasti. Miksei sitten kielto mene perille muuten...? Siinä yksi epäonnistumisen tunteeni syy, taas.
Vaikka huomaan että esikoinen on onnellinen jos vaan saisi pelata ja tehdä asioita tietokoneella, niin aion jatkaa voimieni ja ajan rajoissa puolipakkovisiittejä sinne tai tänne. Mutta jos puistoonmenokin on kuin rangaistus, niin ymmärrätte että vanhemmankin into laantuu pyytämään, vaatimaan.
SILTI (koska ainakin joskus) siellä puistossa onkin hauskaa (myös sillä pakotetulla 9-vuotiaalla)yritän siis tuputtaa sitäkin.
Oli sitten järjestetyn tuntuista tai ei.
Meilla taalla Hollannissa on juuri reilun kahden viikon pituinen loma koulusta takana. Kun poika kuuli etta on perati kaksi viikkoa lomaa han kysyi heti etta lahdetaanko taas Suomeen Katjan luo (serkku 13v, asuu minun lapsuudenkodissa). Kun sanoin etta ei, niin han totesi etta "mehan voidaan olla ihan vaan kotonakin, ja tehda taalla pikkureissuja", kuten tehtiinkin. Lapset saivat olla isovanhempien luona yota pari kertaa ja heilla oli todella lomafiilis. He olivat onnellisia siita etta saivat olla omissa oloissaan ja tehda pikkujuttuja isan ja aidin kanssa. Tama taalla on sita oikeata elamaa heille; makkaranpaisto nuotiolla ja lumessa peuhaaminen varmasti myos jaa mieleen mutta eri tavalla. (hmm, luulen etta lapseni tulevat ikuisesti muistamaan etta kodissamme ei saanut juosta/hyppia koska muuten alakerran naapurilta menee hermot...)
Paivi
Mielenkiintoista, vaikka olen itse (toivottavasti vain toistaiseksi) lapseton, huomaan välillä ajattelevani sitä, millaisia muistoja haluaisin lasteni saavan - ts. tyyliin 'haluan, että lapseni viettävät suvun kesäpaikassa enemmän aikaa kuin minä, ja saavat vielä vahvemmat muistot'. Samoin olen suunnitellut paljon kaikenlaista tekemistä siskoni pojan kanssa (askartelemista, maalaamista, leipomista, eväsretkiä yms. - tosin nämäkin saattavat muuttua, kun pojasta tulee enemmän ja enemmän oma persoonansa; ehkä nuo eivät sovikaan hänelle) joista toivon hänen saavan hyviä muistoja tädistä.
Kuitenkin lasten kanssa huomaa, miten esim. se, kun tapaa kissan kyläpaikassa, voi jäädä mieleen tosi hyvänä ja vahvana muistona... ja itsekin muistan asioita, joilla ei välttämättä ole ollut suurta merkitystä paikalla olleille aikuisille.
Uskon kyllä, että lapset löytävät omat huikeat elämyksensä ihan jokapäiväisestä elämästä, ja osaavat ehkä nähdä juuri ne elämykset pakokaasujen sijaan (olen myös jo reilusti ennakkoon miettinyt, onko mahdollisille lapsilleni huonoksi, jos haluankin asua kerrostalossa kantakaupungissa enkä omakotitalossa, niin kuin kai Suomessa pitäisi haluta). Mutta tietysti arjesta poikkeaminen voi piristää välillä, kaikkia osapuolia. Mutta ei sen järjestämisestä pitäisi vanhempien ottaa paineita, minusta (tai se ei enää virkistä).
...Ja lapsettomathan tietävät parhaiten... :)
tuli mieleeni kuinka pienenä tykkäsin usein istua metsässä yksinäni ihan vain ihmettelemässä ja haistelemassa metsänelämää. se oli mukavaa. äitini kai näki asian hieman eri valossa. kysyi vuosien ja vuosien jälkeen ykskaks jokin aika sitten olinko silloin jostakin surullinen kun siellä niin yksinäni kökötin. :) kaikki näkee asiat niin eri tavoin ja poimii eri asiat muistoihinsa.
Niin tuttua pohdiskelua - mikä on vanhemman vastuu mistäkin. Isojen lasteni muistot jakautuvat selvästi ennen ja jälkeen avioeron...pienenmpien muistoista ei vielä tiedä, he elävät nyt välivaihetta, jossa lapsuus vasta muuttuu muistoiksi.
Toisaalta, meidän muistomme eivät ainakaan itselläni liity paljonkaan vanhempiin - elämä oli sellaista ja sitä elettiin ja mentiin lapset keskenään, vanhemmilla oli aina jotain puuhaa.
Hmm..meillä on maaseutu ja meri, mutta esikoinen haluaisi silti mielummin asua kerrostalossa ja käyttää kaikki (remonttiin kuluvat)rahat tietokoneisiin ja peleihin!! Itse nautin jo lapsena niistä asioista, joista nautin yhä...ehkä ne hyvät tietokonepelit ovat sitten esikoisen hyviä muistoja tulevaisuudessa...(Kauhistuttaa kyllä pelkkä ajatuskin, mutta kuka tietää.)Tai sitten niitten puuttuminen niitä huonoja muistoja, huokaus.
Teidän pojat kuulostavat luonteeltaan niin samanlaisilta kuin meidän kaksi ekaa! Tosin meillä ekan kanssa nyt menossa ilmeisesti taas masennusjakso, jolloin hän on aikast vaikea, mutta siis muulloin. Tuo kommenttisi ajan rajoittaminen /onnellisuus tietokoneajasta kuulosti myös niin tutulta.
Tuttuja mietintöjä lapsuusmuistoista!! Kunpa tietäisikin jonkun vastauksen siihen mikä luo hyviä muistoja nykylapsille.
Päivi; nauratti kovasti sillä me olemme myös aina asuneet kodeissa joissa ei saa hyppiä koska muuten "alakerran setä/täti tulee sanomaan". ..Mutta siitä huolimatta olemme ainakin tähän asti olleet ehdottomasti niin kerrostaloihmisiä, ettemme ole edes etsineet muuta.
Scaredy-cat": tietäähän lapsettomatkin, aivan varmasti. Ja mielipiteitä saa muodostaa ja julkaista kuka vaan;-)
Margarita: totta mitä sanot.
Toisen tylsä on toisen jännä jne.
Inkivää®i: "elämä oli sellaista ja sitä elettiin ja mentiin lapset keskenään, vanhemmilla oli aina jotain puuhaa."
JUURI näin se minullakin oli.
Vintage living: joo, lasten toiveet eivät käy aina yksiin vanhempien kanssa, ollaan huomattu. Meille ei olla lausuttu mitään toiveita asumisen suhteen, sen sijaan talo pitäisi kuulemma olla täynnä eläimiä.
Sain sähköpostina aiheeseen aivan oivallisen kommentin. Sen suurin ansio piilee siinä, että se aukaisi silmäni näkemään pari asiaa joita en ole - herra tietää miksi! - edes huomannut ennen. Tai tajunnut.
Ensinnäkin: minulla ei ole sisaruksia mutta mieheni suuren perheen (5 lasta ja kaikilla lapsia ) ansiosta pojilla on paljon, paljon serkkuja. Sukua muutenkin paljon. Ja suku tapaa toisiaan ja se on pojillekin oikein mieluisaa. Ja pojilla on toisensa! Ei ollenkaan vähäpätöistä sekään. MInulla ei ollut näitä asioita. Suku ei kauheasti ollut tekemisissä (ei sen kummempia riitoja tms., ei vaan ollut tapana kai) eikä ollut siis sisaruksia.
Eli tuo kaikki tuo pojillemme varmasti aivan suurenmoista iloa.
Sitten oikeastaan mullistavin "oivallus":
Minun lapseni eivät ole suomalaisia (puoliksi kyllä) ja mikä tärkeintä, eivät asu Suomessa. Miten siis heillä voisikaan (tai PITÄISIKÄÄN) olla minun kokemani "suomalainen lapsuus"???? (Kysyy itseltään, siis).
Heti helepotti kun tajusin että suurimmalla osalla maailman ihmisistä on jonkun muunlainen lapsuus, ja siitä huolimatta / sen ansiosta (tai miten vaan) maailmassa on varmasti aika kasa ihmisiä, jotka katsovat lapsuutensa olleen onnellinen.
VAikkei ole huojunut haapa, humissut koivu. Rantasaunan hajuista puhumattakaan.
Helepotus, kuten sanoin.
Me reissattiin lapsena vanhempieni kanssa ulkomailla ja kotimaassa ja niistä tietenkin jäi hyviä muistoja, mutta kyllä ihanimmat lapsuusmuistot ovat ihan perusjuttuja, kotipihaleikkejä ja yhdessäoloa, äidin tekemän tuoreen pullan tuoksua.
Mökillä vietimme lapsuuskesiäni ja muistan, kun pääsin siskoni kanssa isäni mukaan varhaiselle aamusoudulle katsastamaan kalaverkkoja. Verkkokalvooni on jäänyt ikuisiksi ajoiksi näky aamuauringon keltaisesta sädehtivästä valosta kimaltelemassa veden pienillä aalloilla. Ja lämpö ja lintujen äänet.
Toisaalta eräs ystäväni on viettänyt onnellisen lapsuuden Helsingin Kalliossa ilman maalaismummulaa tai mökkikesiä. Luonnostakaan hän ei ole vieraantunut.
Lapsille toivoisin luontokokemuksia enkä tarkoita viikoksi metsään telttaan väkisin. Vaan ihan pieniäkin, jos metsään ei pääse, kasvien ja eläinten tarkkailua puistossa ja sen sellaista. Luonnon elvyttävästä vaikutuksestahan on tehty tutkimuksiakin.
Uskon silti, että jos lapsuus on ensisijaisesti turvallinen, siitä väkisinkin jää hyviä muistoja.
Tupsahdin tänne ja mitä löysinkään!!! Olen tavattoman mielissäni tuosta linkistä: Se saa minut tuntemaan, että kuulun tähän blogi-ihmisten yhteisöön, enkä vain leiju jossain nettiavaruudessa. KIITOS!!! Vielä enemmän olen mielissäni siitä, että jostain kirjoittamastani herää ajatuksia, jotka johtavat näin pitkiin pohdintoihin.
Sinun kirjoituksestasi puolestaan tulee minulle mieleen niin monenlaista, että päässä surisee, enkä tiedä saanko sanotuksi mitään järkevää.
Minulla kun ei ole lapsia, niin ei ole sellaista syvänäkemystä siitä, miten luoda lapsille kokemuksia, jotka ovat arvokkaita, ja joita he sitten myöhemmin kantaisivat hyvillään mukanaan. Mutta ymmärrän kyllä huolesi, olen nimittäin itsekin jossitellut, että jos siis lapsia olisi, miten pystyisin tarjoamaan heille sellaisia hyviä ympäristöjä ja elämyksiä, joista itse olen saanut nauttia.
Mutta kuten toteat, et voi tarjota lapsillesi omaa lapsuuttasi. Heillä on omansa ja siinä vaan on erilaisia hyviä asioita kuin sinulla oli. Tulee mieleen sekin, että joskus kai aikuisten on vaikeaa arvioida sitä, mikä lapsella sitten lopulta herättää suuria elämyksiä. Esim. jos lapsen vie matkalle, hänen mieleensä voi jäädä ihan eri juttuja kuin aikuinen on elämyksiksi tarkoittanut.
Väkisin rupesin pohtimaan myös nostalgiaa ja omaa nostalgissävyistä muistelua. Minä siis todellakin tiedostan, että kyse on nostalgiasta - hiukan katkeransuloisesta, kullalla silatusta muistelusta. Siksi kirjoitin NOSTALGISIN kukka jne.
Kaikki lapsuusmuistoni eivät todellakaan ole aurinkoisia. Vanhempani eivät juuri koskaan vieneet meitä matkoille, sukulaisten luo kylläkin. He eivät IKINÄ vieneet museoihin, teatteriin, konserttiin jne. Omaa mökkiä ei ollut, eikä mitään kosketusta mereen, vaikka meren rannalla on eletty. Merta ja mökkiä kadehdin kavereilta. Mutta niiden sijaan minulla oli kaksi ihanaa mummulaa noin sadan km:n päässä, ja niissä käytiin usein. Tosin ne menetin melko varhain, koska isovanhemmat jäivät eläkkeelle ja elämä muuttui.
Haluaisin blogissa muistella vähän surullisempiakin juttuja. Aamulla mietin, että voisin kirjoittaa mummulan leikkimökistä, jonka sukulaiseni "tuhosivat" remontoimalla sen. Kirjoitan siitä tai jostain vastaavasta...
Oijoi! Iso Kivi! Pienenä meren rannassa Iso Kivi oli raja jonka toiselle puolelle ei saanut kahlata. Siellä oli jo pienelle liian syvää. Näin aikuisena vesi ei riitä uimiseen pitkiin aikoihin Ison Kiven kielettyllä puolellakaan. Ohi kahlatessa täytyy Kiveä käydä aina silittämässä. Mummolassa oli ja on edelleenkin pellon päässä Iso Koivu ja sen juurella villiintyneitä mansikoita, joita pujoteltiin heinänkorteen.
Meillä ei ole omia lapsia, kaksi tukilasta kylläkin. Toinen vietti meillä viime kesänä viikon loman. Ensimmäista kertaa niin pitkää poissa kotoa ja näkemättä omaa perhettä. Itselle jäi päällimäiseksi muistoksi tuosta viikosta yksi ilta - lohduton itku ja ikävä, halu päästä kotiin. Lapsi itse on talvesta saakka kysellyt milloin tulee kesä ja pääseekö hän taas useaksi yöksi meille. Se kun oli niin siistiä. Hänelle lomasta jäi sitten kuitenkin mukava muisto...
Violet, en saanut sellaista käsitystä, että juuri sinä pyrkisit tarjoamaan lapsillesi mitään hypetys elämyksiä. Ja minä ajoin takaa nimenomaan sitä, että lapset voivat löytää niitä hyviä kokemuksia nimenomaan siitä elinympäristöstä, missä elätte. Siis erilaisia kuin meidän omat lapsuudenmuistomme nuotiomakkaroista, mutta samamerkityksiä lapselle. En osaa selittää paremmin, mitä tarkoitan, mutta tosiaan lapset ovat loistavia löytämään elämyksiä missä sitten elävätkään. (eri ajassa ja erilaisessa ympäristössä kuin meidän sukupolvemme, mutta siis silti...)
Voi, on ihan pakko jattaa pitakasta aikaa puumerkkia. Miksiko? Siksi koska tama postauksesi liikutti, lammitti jatti miettimaan. Itsellani samantyyppisia ajatuksia taalla ulkosuomalaisia lapsiani kasvattaessani. Itse olen syntynyt, elanyt ensimmaisia vuosiani koulun aloitus ikaiseksi Lontoon keskustassa ja leikkipuistoja, suomalaista luontoa en tuntenut alussa. Hyde Park, Regent's Park leikkipaikkoina. Varhaisimmat muistoni ovat rantasateessa autojen valeissa poukkoillen hyppelehtien suojatielle valtellen isoja latakoita ja vetaen aidin kaskysta henkea sisaan 'traffic jammeissa' kavellen. Tuleva koulun pihakin olisi ollut koulun talon katolla (!!) Oxford Streetin pakokaasuja hengittaen. Muutimme juuri ennen koulun aloitusta sielta Suomeen ja sain aloittaa etela Suomessa meren rannalla persukoulun ja kavella yksin koulumatkat kotiin avain kaulassa...
Piti siis vain sanomani, etta mietin valilla saman tyyppisia asioita lasteni omasta lapsuudesta. Vertailen Suomea tahan maahan samoin tavoin kuin sinakin tassa postauksessa. Suomalaisia kesia, luontoa ja sen sellaisia mukavia muistoja, joista lapseni jaavat paitsi.
Mutta, mutta... asia jaa tassa minulta valitettavasti kesken. Kiiretta pukkaa. Palailen ehka jatkamaan ideaani, silla olen kasittanyt sinun pitavan paljon ihmisten vastauksista/mielipiteista tallaisiin postauksiin ;o)Postauksesi herattti mielenkiintoisia ajatuksia. Kiitoksia siita ;o)
Cannes - tosiaan...'taas'! ;o)
Kevaisin terveisin taalta rajan takaa.
Killisilmä: no ilman muuta kuulut yhteisöön ja joo, haluan näyttää muillekin mistä idea tuli tähän kirjoitukseen. Sanoit "joskus kai aikuisten on vaikeaa arvioida sitä, mikä lapsella sitten lopulta herättää suuria elämyksiä" ja siitä mieleeni tuli vielä että olemmeko me vanhemmat myöskään kyvykkäitä arvioimaan mikä on kullekin lapselle hyväksi. Sen mikä on pahaksi pystyy kai suurin osa sanomaan ihan lonkalta, mutta mitkä asiat olisivat juuri tuolle tai tuolle lapselle parhaaksi...voi voi.
OP: Isot Kivet pienenevät ajan myötä, mikähän siinäkin on!
Helmi junika; joo, ymmärsin;-)
Mman: kiitos kommentista ja palaa ihmeessä takaisin. Olet oikeassa; minä pidän kovasti kommenteista tai oikeastaan siitä tulee keskustelua.
Hyvin usein kommenttilaatikon anti on omaa kirjoitustani parempi. Pitää vaan houkutella ihmisistä tarinat ulos;-)
Oli pakko tulla korjaamaan. Väitin etteivät vanhemmat ikinä vieneet minnekään. No, ei pidä paikkaansa! Veivät he mm. musiikkijuhlille ja eläintarhaan moneenkin kertaan. Huhhuh mitä pötyä tulee kirjoitettua...
Osut Violet kyllä naulan kantaan kun sanot, että on vaikeaa arvioida, mikä on parhaaksi. Osaan jotenkin kuvitella, että itse soutaisin vanhempana eestaas suurempien päätösten edessä. Ja mitä jos omat vanhemmat olisivat tehneet toisenlaisia ratkaisuja...
Minä olen ajatellut asian niin, että kerron lapsilleni mistä itse tykkään. Ja vien museoihin jne. koska itse tykkään niissä käydä. Vaikka esikoinen ei kyllä enää mitenkään riemusta kilju, kun ehdotan tällaista reissua...Nuorempi kulkee mukana, koska ei muusta tiedä.
En ole yleensä tietoisesti pyrkinyt luomaan elämyksiä lapsilleni, muita kuin että mennää pihalle eväsretkelle jne. Vanhemmat voivat jäädä aika vieraiksikin lapsilleen, jos jotain "elämysmatkailua" on tarjolla koko ajan, eikä muisteta kertoa, että tästä äiti tykkää ja tästä isä ei niin tykkää tms. Ja minusta se olisi todellinen sääli, että perhe asuu yhdessä, muttei tunne toisiaan ollenkaan, koska eivät ole viettäneet aikaa yhdessä. Ja niitä tylsiä hetkiä myös.
Huh huh..olen miettinyt samoja asioita ja miettinyt kovasti mitä lapset tulevat muistamaan ajastaan ulkomailla ja sitten Suomessa.
Juttelin juuri ystävän kanssa täällä, että meidän kohdalla tilanne on se, että joko elämme aina jossain maailman kriisipesäkkeessä tai sitten erillään (mies maailmalla,me muualla) ja minkäläiset jäljet se jättää lapsiin. Molemmissa on varmasti puolensa.
Tahdon uskoa kuitenkin, kuten pelagiakin sanoi, se että perusturvallisuus luo perustan ja sitä kautta voi peilata muistojaan.
Vanhemman vastuun pidän itselläni siinä, että uutisia meillä vältetään katsomasta lasten läsnäollessa.Aina se ei onnistu mutta asioista pyritään puhumaan lasten kanssa,mikäli näkevät jotain. Mutta esim.ulkona panssarivaunun nähdessään lapset eivät edes ihmettele eli heille se on asiaan kuuluva juttu.
***
Joskus tekee hyvää heittäytyä - tulos on hieno,kyllä tuolla kelpaa kesätellä.
Minä luulisin, että niiden onnellisten lapsuusmuistojen ja raukeiden kesäpäivien taustalla on myös lapsen uniikki kyky elää hetkessä tulevaa huolehtimatta. Siksi yksittäiset onnelliset välähdykset voivat piirtyä niin terävinä muistiin (kuinka hyppäsin keinusta huimassa vauhdissa ja LENSIN, kuinka osasin heittää käpyä varpaiden välissä toooosi pitkälle, miltä mäntysuopa tuoksuu kun mummi pesee mattoja mökin rannassa...). Toiset lapset kasvavat "isoiksi" toisia varhemmin ja alkavat huolehtia. Minä muistan kyllä hyvin senkin hetken, sen ensimmäisen huolen, joka päähäni pesiytyi.
Mitä yritän sanoa, on sama, kuin tässä yllä on tullut jo moneen kertaan. Onnelliset lapsuusmuistot syntyvät pienissä hetkissä, arkisissa tilanteissa, lapsen pään sisällä. Ja niitä syntyy varmasti ajasta ja paikasta huolimatta.
Se taas, voiko vanhempi tarjota lapselleen "sivistystä", uudenlaisia näkökulmia maailmaan, on ehkä kinkkisempi juttu. Museoon voi viedä ja antaa sen kirjapinon tarjolle, ei kai paljon muuta? Keskustella niistä asioista, joista vain keskustelua syntyy. Viimeisin on varmasti tärkeää koko lapsen kehityksen ajan.
Ja todella, omakohtaista kokemustahan minulla ei lastenkasvatuksesta ole, yllä on vain ajatuksia ja tunnelmia.
Voi, täällä on hienoja kommentteja, ja tärkeä oli aiheesikin: muistot! Tätähän sitä miettii, koska itse vanhenee ja lapset elävät sitä aikaa, jolloin ne muistot lapsuudesta juuri jäävät mieleen.
Omasta lapsuudesta muistan sen, että vanhemmat osallistuivat aika vähän meidän lasten touhuihin; se ei siihen aikaan ollut tapana. Ilman vanhempia mentiin lapsiporukalla uimaan, kiivettiin puissa, mökillä tehtiin nuotioita. Kumma, että sitä on hengissä selvinnyt kaikesta..!
Me nykyajan vanhemmat ollaan ehkä eri tavalla läsnä lastemme touhuissa. Ehkä niitä kaikkia vaaroja ei silloin tiedostettu, vanhemmat odottivat kotona kun lapset olivat uimassa. Hui, nyt ei tulisi mieleenkään päästää virtaavaan jokeen lapsia yksin..
Ja totta on sekin, että välttämättä parhaat muistot eivät ole niitä,jotka on järjestämällä järjestetty vaan ne ovat juuri niitä tapahtumia, joista usein vanhemmilla ei ole tietoakaan; naapurin koira, jota sai ulkoiluttaa, sukulaistäti, joka ripotteli aina tomaatin päälle sokeria, tai mummon karkkikätkö.. Kummallisia muistikuvia, joita vanhempamme eivät totisesti edes muista!
Olina osasi kuvata hienosti sitä, mitä minäkin yritin ajaa takaa: lapsen kykyä elää hetkessä huolehtimatta (tulevaisuudesta).
Aivan ihanaa keskustelua täällä! :-)))
Tuli tunnontuskat, kun meillä on mökki, muttei rantaa. Ei ollut rahaa rantaan. Onko mökkikokemus jotenkin köyhempi ilman laituria ja rantaa?
Minustakin arjen yhdessä tekemiset ovat tärkeitä, mutta pidän myös tärkeänä, että lapsi saa luontokokemuksia. Niitähän mökillä yleensä saa. En haluaisi heidän kasvavan luonnosta vieraantuneiksi nykyihmisiksi, jotka eivät tunnista yhdenkään linnun laulua.
Kiinnostavia ajatuksia ja muisteluita täällä.
Minusta onnellisimpia hetkiä, lapsena ja nyt aikuisena,on ollut ihan arkiset yhdessäolon hetket. Sellaiset hetket että kellään ei ole kiire minnekään. Kun vaikka vain istutaan sohvalla yhdessä. Vaikka ne hetket olisivat ihan lyhyitä, ne voivat olla hetkiä jotka muistaa lopun elämäänsä.
Useinhan sanotaan että arvokkainta mitä vanhempi voi lapselleen antaa, on oma aikansa. Se on minusta oikein hyvin sanottu, ja yritän itsekin muistaa sen joka päivä.
Mutta vaikka kuinka yrittää parhaansa, niin silti välillä on huono omatunto siitä(kin), että on hajamielinen ja poissaoleva esim. työasioiden vuoksi, eikä oikeasti kuuntele mitä lapset puhuvat. Ja usein oikein inhottaa kun tuntuu että aina pitää olla kärttyisänä kieltämässä, komentamassa, hoputtamassa...Mutta sellaista vanhemmuuden kai vain kuuluu olla. Rasittavaa ja ihanaa vuorotellen :)
Viehättävä juttu tuo kesäranneke. Ja asioita on tosiaan virkistävää välillä katsella vähän eri kantilta.
Tuli hoettua tuossa kommentissani aika paljon samoja juttuja kuin toiset jo aiemmin... Innostuin niin aiheesta, etten heti malttanut lukea kunnolla kaikkia kommentteja :)
Killisilmä: muisti tekee tepposia, niinhän se on. Se valikoi, jättää pois ja lisäilee. Inhimillistä.
Johi; Sinun kommentistasi tuoli mieleen....(yrittämättä tässä mitenkään korottautua kenenkään muun yläpuolelle) Väitän että on olemassa vanhempia, jotka eivät kerta kaikkiaan pidä oikein mistään, jotka eivät osaa lapsilleen tai kenellekään kertoa mikä heistä tuntuu hyvältä, mikä kiinnostaa jne.
On olemassa ihmisiä jotka eivät esim. lue juuri koskaan mitään, jotka eivät välitä musiikista, eivät elokuvista, joita taide ei kosketa, joille kulttuuri on kirosana. Enkä nyt meinaa että kaikkien PITÄISI olla kylddyrellejä, mutta minusta on pelottavaa nähdä aikuisia joita kiinnostaa vain sohva ja/tai tietokoneet ja/tai kaljapullo jne. Joille kirjastosskäyntikin on homojen hommaa tai hienostelua.
Ymmärsikö joku?
Pikkujutut: Tuo mitä sanot panssarivaunuista kadulla on ymmärrettävää. Lapsenne ovat tottuneet näkyyn - toisaalta varmasti tajuavat jo senkin, ettei panssarivaunu automaattisesti tarkoita mitään uhkaa. Mullehan se olisi kuin että sota päällä -tilanne jos meidän kadulle sellainen tulisi.
Perusturvallisuus...Kyllä, kiitos. Siitä toivoisin kaikkien lasten saavan nauttia. Siihenhän ei rahaa tarvita eikä kai ihan kauheasti taitojakaan.
Olina: noita onnellisia välähdyksiä toivon poikieni nappaavan. (Unohtamatta itsekin niitä edelleen napata!)
Sooloilija: juu, kai sitä ennen mentiin vähän miten sattuu...tai olihan sääntöjä, minulla ainakin, mutta vapaampaa kuin omilla lapsillani, esimerkiksi. Mutta aika on eri. Meidän tapauksessa paikkakin niin tyystin erilainen, ettei voi kuvitellakaan että lapset kulkisivat tuolla yksin. Suomessa joiden ihmisten (joiden kanssa asiasta olen puhunut) on vaikea ymmärtää tätä. Pitävät minua/meitä ylisuojelevina kun lapset eivät vaikka kulje koulumatkoja yksin tai lähde yksin puistoon tai kaverille tms.
Helmi Junika: minustakin keskustelusta tuli kiva. Se jatkukoon. Saan tästä niin paljon että tulee melkein hyväksikäyttäjän häpeä;-)
Matroskin: tuli tunnontuskat; meillei ole mökkiä ollenkaan eikä tule varmaan olemaankaan;-)
Nooh, mitäs näistä.
Mitä tulee linnunlauluun niin enpä voi kehuskella tuntevani muuta kuin pulun kujerrusta ja lokkien rääkynää - ja minun äitini (ja isäkin) ovat sentään paljon niistä puhuneet ja lintukirjoja on selattu.
Että lintujen äänet eivät ole muistissa, mutta vanhemmilta on tullut eräänlainen kunnioitus luontoa ja eläimiä kohtaan ja uskon ja toivon että se on jo välittynyt omillenikin, vaikka luonto onkin heidän elämässään hiukan erilainen.
Paperisydän: no joo, onhan nämä aika tavalla samoja asioita mutta jokainen sanoo hiukan eri tavalla. Omasta näkökulmastaan silti.
Kyllä näistä oma ääni kuuluu läpi.
Ihana kirjoitus ja mielenkiintoinen vastaanotto kaikkine pohdintoineen.
Itsekin tunsin piston sydämessäni kun mietin, että minäkin olen istunut iltahämärissä ongella soutuveneessä, nyhtänyt sitä ulpukkaa... äitini oli airoissa -ja minä ressukka en ole ikinä itse edes soutanut! Kuinka voisin tarjota pojalleni saman ihanan kokemuksen kun en itse osaa? Leipomani pullatkaan eivät maistu yhtä hyviltä kuin oman äitini. Yleensä heitänkin pakasteesta ostetut valmisbullat uuniin.
Itse koen nyt jälkeenpäin muisteltuna parhaana juurikin ne toimettomat sateiset päivät kotona. Äidin kanssa suurella sängyllä makoilu ja se kuulakärkikynän rapina, kun hän täytti ristisanatehtäviä Seura-lehdestä.
Aina ei tarvinut tehdä -nykyään koen jatkuvan tekemisen stressinä.
Ja ehkä ne kiukuttelupäivät, surut ja nahistelut, pahat päivät unohtuvat ja nämä kauniit hitaat hetket painuvat tiukasti silmäluomiin ja tuoksuihin.
Lähetä kommentti