Minulla on aina ollut suhteellisen suuret luulot itsestäni. Tai olisiko parempi sanoa, että olen aina luottanut itseeni. Melkein aina. Yleensä.
Olen tuntenut että onnistun, hienosti menee, tulet voittamaan.
Joskus kyllä aika aiheettomastikin tunnettu, pakko myöntää.
Mutta tärkeintähän onkin se, että luottaa itseensä. Liian usein se vain käännetään nurin kurin:
"leuhka", ajattelee yksi. "Ylisuuri ego" toisen mielestä. "Mikä sekin luulee olevansa?"....Juuri tuo, "luulla olevansa jotakin" tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa yksi pahimmista synneistä. Silti pyritään itsetuntemukseen ja pönkitetään itseluottamusta. Tuo että "luulee olevansa jotakin" ei minusta ole ollenkaan pahitteeksi. En minä sitä paitsi luule olevani kukaan. Kyllä minä tiedän ihan hyvin kuka olen - ja siinä se. Ei siinä muusta ole kyse.
Mutta niihin suuriin luuloihin:
Muistan vaikkapa koulujenväliset urheilukilpailut. Minut oli valittu edustamaan kouluamme pituushypyssä. Mietin päiviä etukäteen miten hyppyni tullaan kuuluttamaan, sitten valokeilat ympäröisivät minut, stadion hiljenisi. Kaikki katselisivat minua, kentän takareunaan joutuneet
ressukat laittaisivat kiikarit silmilleen nähdäkseen huippusuoritukseni...
Eihän se niin mennyt. Ei ollenkaan. Ei miltään osin.
Mutta uskon, että oli tärkeää tuntea se etukäteen noin.
Myöhemmin olin tunkemassa itseäni teatterialan oppiin Nätyyn. Pääsykokeita edellisenä päivänäkin vielä mielessä miten raati puhkeaisi kyyneliin, ottaisi minut suoraan sisään ensimmäiseltä karsintakierrokselta koska mykistäisin kaikki pelkällä lavalleastumisellani....
Ja se päivä tuli. Mykistyiväthän ne, melkein puhkesivat kyyneliinkin. Saivat naurunpyrskähdyksiltään sanottua jotakin sellaista että lähdetkö sieltä lavalta rimpuilemasta, tuolla verhoissa odottaa vielä aika paljon muitakin.
Mutta ei se mitään. Minusta se meni ihan hyvin.
Olin juuri voittanut itseni. Uusi kokemus.
Ja pirustako sen tietää pääseekö ellei kokeile?!
Kaikki ne lukuisat kerrat kun olen alkanut näyttelijäksi, laulajaksi, stand-up -koomikoksi, huippu-urheilijaksi tai superkokiksi...Olen ajatellut että mikä ettei, miksen minäkin voisi, mikä voisi estää, miksen osaisi, kaikki ovat tämän ensin opetelleet. Itseluottamusta ei ole puuttunut - itsekritiikkiä sen sijaan olisi (ehkä) saanut olla matkassa hiukan enemmän.
Mutta minähän en kritiikistä perusta.
Edes itse-.
Kyllä minä vakavasti sanottuna tiedostan omat taitoni ja puutteeni aivan hyvin.
En minä usko tosissani että pystyisin mihin vain. Silti pidän yhtenä itselleni tyypillisimpänä ominaisuutena sitä, että voin lähteä mukaan juttuun josta en tiedä mitään. Voin luvata suoriutua asiasta jonka osaamisesta en ole ollenkaan varma. Nautin siitä että opin siinä matkalla. (Melkein aina.)
Ei riskinottaminen tarkoita aina taloudellista tai henkistä konkurssia.
Ei naurunalaiseksi joutuminen ole kovin kamalaa.
Ei voi todella tietää miltä jokin tuntuu ellei kokeile.
Olen tuntenut että onnistun, hienosti menee, tulet voittamaan.
Joskus kyllä aika aiheettomastikin tunnettu, pakko myöntää.
Mutta tärkeintähän onkin se, että luottaa itseensä. Liian usein se vain käännetään nurin kurin:
"leuhka", ajattelee yksi. "Ylisuuri ego" toisen mielestä. "Mikä sekin luulee olevansa?"....Juuri tuo, "luulla olevansa jotakin" tuntuu olevan suomalaisessa kulttuurissa yksi pahimmista synneistä. Silti pyritään itsetuntemukseen ja pönkitetään itseluottamusta. Tuo että "luulee olevansa jotakin" ei minusta ole ollenkaan pahitteeksi. En minä sitä paitsi luule olevani kukaan. Kyllä minä tiedän ihan hyvin kuka olen - ja siinä se. Ei siinä muusta ole kyse.
Mutta niihin suuriin luuloihin:
Muistan vaikkapa koulujenväliset urheilukilpailut. Minut oli valittu edustamaan kouluamme pituushypyssä. Mietin päiviä etukäteen miten hyppyni tullaan kuuluttamaan, sitten valokeilat ympäröisivät minut, stadion hiljenisi. Kaikki katselisivat minua, kentän takareunaan joutuneet
ressukat laittaisivat kiikarit silmilleen nähdäkseen huippusuoritukseni...
Eihän se niin mennyt. Ei ollenkaan. Ei miltään osin.
Mutta uskon, että oli tärkeää tuntea se etukäteen noin.
Myöhemmin olin tunkemassa itseäni teatterialan oppiin Nätyyn. Pääsykokeita edellisenä päivänäkin vielä mielessä miten raati puhkeaisi kyyneliin, ottaisi minut suoraan sisään ensimmäiseltä karsintakierrokselta koska mykistäisin kaikki pelkällä lavalleastumisellani....
Ja se päivä tuli. Mykistyiväthän ne, melkein puhkesivat kyyneliinkin. Saivat naurunpyrskähdyksiltään sanottua jotakin sellaista että lähdetkö sieltä lavalta rimpuilemasta, tuolla verhoissa odottaa vielä aika paljon muitakin.
Mutta ei se mitään. Minusta se meni ihan hyvin.
Olin juuri voittanut itseni. Uusi kokemus.
Ja pirustako sen tietää pääseekö ellei kokeile?!
Kaikki ne lukuisat kerrat kun olen alkanut näyttelijäksi, laulajaksi, stand-up -koomikoksi, huippu-urheilijaksi tai superkokiksi...Olen ajatellut että mikä ettei, miksen minäkin voisi, mikä voisi estää, miksen osaisi, kaikki ovat tämän ensin opetelleet. Itseluottamusta ei ole puuttunut - itsekritiikkiä sen sijaan olisi (ehkä) saanut olla matkassa hiukan enemmän.
Mutta minähän en kritiikistä perusta.
Edes itse-.
Kyllä minä vakavasti sanottuna tiedostan omat taitoni ja puutteeni aivan hyvin.
En minä usko tosissani että pystyisin mihin vain. Silti pidän yhtenä itselleni tyypillisimpänä ominaisuutena sitä, että voin lähteä mukaan juttuun josta en tiedä mitään. Voin luvata suoriutua asiasta jonka osaamisesta en ole ollenkaan varma. Nautin siitä että opin siinä matkalla. (Melkein aina.)
Ei riskinottaminen tarkoita aina taloudellista tai henkistä konkurssia.
Ei naurunalaiseksi joutuminen ole kovin kamalaa.
Ei voi todella tietää miltä jokin tuntuu ellei kokeile.
28 kommenttia:
Ihailen sinua! Minun on täytynyt oikein harjoitella olemaan rohkeampi, itseluottavampi jne. Olen perusluonteeltani pelkuri raukka ja äärimmäisen varovainen.
Toisaalta, siinäkin on etunsa, että kuvittelee heti häviävänsä pituushypyssä, koska sitten kolmas sija tuntuukin mahtavalta.
Olen pikkuhiljaa rakentamassa jonkinlaista uljaampaa minäkuvaa itsestäni. En aio enää olla menemättä diskoon siitä syystä ainakaan, että: "nehän vaan nauraisivat mulle siellä, kun mää oon näin ruma". Niin no, ei se disko kyllä enää niin kiinnostakaan kuin joskus 15 vuotiaana.
En halua muuttua muuksi kuin olen, mutta rohkeammaksi omassa mittakaavassani.
On mahtavaa huomata että voi olla se mikä tuntee olevansa, saa olla, kuuluu olla. Osuit asian ytimeen.
Hei Kati, pitkästä aikaa!
Joo, ei todellakaan voi tietää miltä asiat tuntuu, jos ei kokeile.
Minä olen ikuinen diletantti, työntänyt nokkani aina innokkaasti juttuihin, jotka on minulle innostavasti esitetty tai jotka ovat muuten herättäneet kiinnostukseni. Olen oppivainen otus, eikä minua harmita yhtään (enää nykyään), että tarjottimeni on täynnä kaikensorttisia elämän kokeiluja, jotka eivät todellakaan muodosta minkäänlaista hallittua kokonaisuutta tai palvele ylvästä päämäärää. Minun "helminauhassani" on monenlaisia helmiä ja osaan arvostaa sitä.
Tuollaista onnistumisen varmuutta minulla ei ole koskaan ollut, mutta yleensä olen hoksannut ryhtyä pelkäämään vasta, kun juna on jo täydessä vauhdissa ja elämä on sitten näyttänyt realiteetit nopeassa tahdissa.
Aurinkoiset terveiset!
Isoinpapu: Pitänee korostaa että JOISSAKIN asioissa olen myös pelkuri raukka ja varovainen. Kyllä minulla niitäkin asioita on.
Enkä minä kaikessa luota ollenkaan itseeni tai taitoihini. Enemmän ja enemmän kuitenkin koko ajan.
Kottis; Onnistumisen varmuuden tunne on kohdallani (kuten se ehkä tuli kirjoituksessakin ilmi) usein aika tavalla perusteeton. Siis voisi ajatella että mihin perustuu se, että olen ajatellut onnistuvani vaikka nyt niissä pituushyppykisoissa.
Yksi juttu on varmasti se, että minä olen kotona kuullut melkein aina että kyllä se onnistuu, anna mennä vaan jne. Kai silläkin on vaikutusta. Enhän minä kuitenkaan ole läheskään aina onnistunut (tai miten sitäkin nyt sitten mitataan?), mutta aika harvoin olen sentään masentunut tai pahasti harmistunut siitä etten osaa.
Olen kai mestari keksimään tekosyitä ("raati oli sokea")...
Minä yritän muistaa sanoa ihmisille että menipä tuo hienosti, osaatpa sinä hyvin. Muillekin kuin lapsilleni. Saatan sanoa omista jutuistanikin että ai hitto miten fiksusti tehty, kylläpä onnistuin.
Vain minä itse päätän päässäni oliko omakehu sitten aiheellinen vai ei.
Ei tässä nyt ole kummiskaan kyse siitä että aloittaisin päivät peilin edessä hokien että tulee hieno päivä, kaikki sujuu.
Ei toisaalta siitäkään, että jos mokaa niin sitten pitää mokata kunnolla.
Jotakin sellaista toivoisin kaikille, että osaisi kannustaa itseään(kin) mutta antaa myös armoa ja pettymyksen ja mokankin hetkellä todeta että jotakin hyvää tästäkin seurasi.
Tutulta kuulostaa... En edes koskaan tee B-suunnitelmia koska uskon että A-versio joka tapauksessa toteutuu ja kaikki järjestyy ja pystyn kaikkeen mihin päätän pystyä.
Ja niistä kerroista, kun kaikki ei nyt sitten ihan sujukaan kuvitelmieni mukaan... No ainakin yritin ja sitäpaitsi kokemus oli opettavainen. Yleensä kaikesta on hyötyä, kun sen niin päättää nähdä.
Itse kyllä uskon lisäksi, että maailma olisi mukavampi ja rennompi paikka jos pessimistejä & ylivarovaisia olisi vähemmän ja iloisen luottavaisia optimisteja enemmän.
Minulla on aikalailla päinvastoin - pienet luulot pienestä pitäen. Huono kasvatus vissiin. Minut on kasvatettu juuri sellaisessa hengessä, että kauheinta mitä voi olla on se, että luulee olevansa jotakin. Olen yrittänyt kasvattaa itseni uusiksi, mutta eipä tilanne paljon ole muuttunut. Luulen etten olisi enää minä, jos mulla olisi oikein hyvä itseluottamus. Ja oikeastaan olen sopeutunut tähän. Olen tämmönen.
Vaikka on puutetta itseluottamuksesta, se ei ainakaan minun kohdalla tarkoita, ettei uskalla tehdä mitään tai että pelkäisi kaikessa mitä muut sanovat. Tai ehkä olen vähän epäsovinnainen, ja siksi olen uskaltanut yhtä sun toista. Vaikka sitten on ne tietyt jutut, joita ei uskalla. Enkä oikeastaan piittaa tippaakaan, mitä muut ajattelevat. Paitsi niissä tietyissä jutuissa, joissa piittaan.
Tuosta itsekritiikistä: Toisinaan huomaa että monilla menevät kritiikki ja kielteisyys sekaisin. Ja nehän ovat tietysti tyystin eri asioita. Kritiikki on hyvä, kielteisyys ei. Niin tässä kuin muissakin asioissa.
Tarkoitin että monesti menevät kritiikki ja kielteisyys sekaisin siis ihan yleensä ottaen, ei pelkästään itseluottamusasioissa. Tulikohan tää asia nyt selvemmäksi vai sekavammaksi...
Ja vielä lisään, että olen samaa mieltä - kokeilla kannattaa. Naurunalaiseksi kun joutuu, niin mitäs sitten... Ei se nyt niin kamalaa ole.
Katjag: minä kyllä olen myös pessimisti ja ylivarovainen. On se mahdollista;-) Riippuu asioista.
Killisilmä: ei ole mitenkään "parempaa" olla ihminen jolla on hyvä itseluottamus, tietenkään. Sekin kun voi olla ominaisuus jolla jyrää muita tai se voi olla jopa itsepetoksen tulosta, ei totta ollenkaan. Niin, en tiedä miten paljon mikäkin ominaisuus johtuu kasvatuksesta. Varmaan suuri vaikutus on silläkin, millaisten ihmisten kanssa on.
Ihan totta mitä sanot kritiikistä.
Piti sanoa vielä:
suhtautuminen esim. ruuanlaittoon on minusta jännä mittari sille, miten ihmiset ottavat riskejä tai eivät ota. Ei toki ole suoraan verrannollista että jos ottaa riskejä ruuanlaitossa niin ottaa sitten muutenkin.
Mutta ajatelkaas tuntemianne ihmisiä:
on niitä jotka eivät uskalla tehdä yhtään mitään ilman ohjetta. Sitten jos yksi ainesosa puuttuu, tulee lukko, ei voi tehdä mitään, ei pääse eteenpäin. Ja kun ruoka pannaan tarjolle sen makua varmistellaan tuhanteen kertaan. Että onhan se nyt hyvää ja kyllä se nyt meni pilalle.
Sitten on sellaisia, jotka säveltävät. Ovat oppineet luottamaan omiin käsiin mitta-astioina, silmämääriin tarkkojen lukujen sijaan ja jotka korvaavat ainekset uhkarohkeasti milloin milläkin. Ruoka voi mennä pilalle, siitä voi tulla jopa syömäkelvotonta. Siitä voi myös tulla parempaa kuin mikään koskaan maistamasi.
Niin ei kai kasvatusta voi pelkästään syyttää; muulla ympäristöllä on oma vaikutuksensa. Minulle oli vahinkoa sellaisesta musiikkiluokasta, jolla olin ala-asteella. En ole tosiaankaan musiikillisesti lahjakas, ja jouduinkin sille luokalle peruutuspaikkalistalta. Ei olisi pitänyt mennä. Olin sillä luokalla neljä vuotta. Musiikki oli esillä joka päivä, ja minä olin aina huonompi kuin muut - huonompi laulaja, soittaja. Totuin huonommuuteen.
Niin, kyllä huonommuuteenkin voi tottua. Ja sitten on niitä jotka uskovat olevansa kauhean huonoja vaikkeivät olekaan - tai ovat jonkun yhden mielestä. Sitten on niitä, jotka valittelevat että eivät osaa, ovat huonoja siinä toiveessa, että joku sanoisi ettei näin ole. Ja molemmat osapuolet tietävät mistä pelistä on kyse.
Miksi otin tämän aiheen tähän esille niin siksi, että aloin ajatella että on oikeastaan aika surkuhupaisaa kuvitella kaiken sujuvan tuosta vain, kaiken olevan mahdollista. Tiedostan sen kyllä itsekin. Enhän minä ollenkaan onnistu kaikessa mihin ryhdyn. Silti ryhdyn. Eikö se ole tavallaan vähän sairasta? Tai aika julmaa itselle? Että väkisin iskee päätä seinään? (Voihan se seinä kaatua tai siihen voi tulla reikä kun tarpeeksi yrittää..?)
Tuo on minusta oikea asenne! Minulla on usein suuret luulot osaamisestani ja kuvittelen kuinka ihmiset lakoavat erinomaisuuteni edessä, toisaalta minussa on se hyvin epävarma puoli joka usein pääsee valloille. Minusta on hassua, että toisaalta itseluottamukseni on aika ohkainen ja toisaalta olen joissain asioissa vahvasti oman tieni kulkija ja teen sellaisia päätöksiä ja ratkaisuja, joita monet eivät uskalla tehdä. Jotenkin kapinoin sitä huonoa itseluottamusta ja arkuutta vastaan, käyn taistelua jotta se ei voittaisi ja rajoittaisi elämääni.
Minä olen niin tottunut ajattelemaan, että minulta puuttuu itseluottamusta, etten ole osannut oikeasti miettiä mitä semmoinen hivenen liiallinen itsevarmuus tuo mukanaan. Osaan minäkin kyllä pään seinään iskemisen taidon. Ja kerta toisensa perään pitää takoa.
Tunnistan itsessäni kyllä tuollaisen matelijan, joka on aina etukäteen "en minä mitään" -asenteella liikkellä, mutta joka ei sitten hirveästi ylläty kun sanotaankin, että ei tämä nyt NIIN huono ole. Se on vaan piintynyt asennoitumistapa - typerä kyllä. Mutta miten oppia ajattelemaan ja toimimaan toisin...
Minun itseluottamukseni on kovin kaksijakoista. Uskaltaudun moneen, vaikka ajattelen muiden olevan jotenkin parempia, vähän liiankin nöyrällä asenteella. En halua silti sen antaa haitata minua, tai estää yrittämästä mitään, ja luotan mahdollisuuksiini melko loputtomasti. Enpä tiedä mikä kameleontti olen...ehkä kotitausta on ollut vähän "me ei olla mitään"-meiningillä, mutta olen silti saavuttanut monia asioita, joista olen haaveillut, ja vain siksi, että olen kerännyt rohkeuden yrittää.
Ihana kirjoitus Kati!
Mun mielestä sussa on suuri annos näyttelijää, drama queenia - ja näillä tarkoitan pelkästään positiivisia asioita: hauskaa ja eloisaa seuraa, mainiota tilannekomiikkaa jne...
Sulla on hyvä ja terve itseluottamus, sellaisena minä tuon näen. Ja olen sitä mieltä, että se itseluottamus rakentuu kotona ja vanhemmilta.
Tietysti ihminen kehittyy (toivottavasti) ja kasvaa, ympäristökin vaikuttaa, ystävät ja tapahtumat jättävät jälkensä.
Itse olen ollut hirmuisen ujo lapsena ja nuorena, mutta aina sellainen oman tieni kulkija. Enkä minä nytkään mikään porukan vitsinkerjoa ole, lähinnä sellainen tarkkailija. Mutta en myöskään hajoa palasiksi jos joku ei pidä esim. tekemistäni väkerryksistä.
Olin vähän aikaa kouluavustajana lukion jälkeen ja näin yhden niin murskatun itsetunnon omaavan lapsen. Hän ei pitänyt itseään minään. Se oli kauheaa. Olen monta kertaa miettinyt minkälainen aikuinen hänestä on kasvanut.
Lisään vielä, että hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen osaa välillä myös nauraa itselleen. Se on minusta aika terveen ihmisen merkki.
Ekub: "Jotenkin kapinoin sitä huonoa itseluottamusta ja arkuutta vastaan, käyn taistelua jotta se ei voittaisi ja rajoittaisi elämääni." Tunnistan tämän itsessäni.
17neliötä: tuo "olen kerännyt rohkeuden yrittää" onkin hyvä asia.
Saahan sitä olla keräilemässä tuon tuostakin, mutta kun on päässyt alkuun niin kyllä se menee sitten jo rutiinilla, se yrittämisen rohkeus.
Maare: Kiitos, Maare. Olen otettu.
Nautin itse suunnattomasti seurasta joka tarjoaa tilannekomiikkaa. Minusta on ihana olla ihmisten kanssa jotka osaavat pelata sanoilla ja huomaavat salamannopeasti tarttua johonkin juttuun. Sinun kanssa juttu lensi oikein superkeveästi, huomasin. Siksi sinäkin olet hauskaa ja eloisaa seuraa;-)
Papi; väitän että yksi juttu minkä osaa oikein hyvin on itselleni nauraminen. Ja kyllä onkin saanut nauraa.
Ehkä tähän puoleen perustuukin se, että olen aina kuvitellut näitä "ja kohta hän ponnistaa ja hyppy kantaa 10,50 metriäää....ja kaikki taputtavat" -juttuja tajuten kyllä samalla niiden huvittavuuden. Tai no, lapsena sitä ehkä käänsi jännityksen suureksi onnistumisen haaveeksi, mutta kyllä mä vieläkin nautin ajatuksesta että moni asia VOISI tapahtua, voisi olla mahdollista ja mitähän sitä vielä tuleekaan....sellainen iloisen jännittynyt odotus on vieläkin rinnassa tulevaisuuden suhteen.
(Meni syteen tai saveen;-))
Hyvä itsetunto on perusta, jolle voi rakentaa arkailematta. Jos ei onnistu, pohja pitää, eikä
"minuus" kaadu. Uskaltaa jatkaa ja kokeilla uutta arkailematta. Ja kun onnistuu, SAA tuntea häpeilemättä tyytyväisyyttä.
anonyymi, joka ei uskalla edes nimimerkkiä käyttää, jatkaa...
On NIIN HIENOA, että olet rohkea! Ja olet vahva, kun uskallat myöntää olevasi joskus heikkokin.
Kuten isoinpapu, minä myös, ihailen sinua, "tasapainoisesti".
Oikea asenne! Hyvä kirjoitus!
Kun on itseluottamusta, on myös rohkeutta, kun on järkeä, osaa myös asetaa taitonsa ja temppunsa oikeaan mittasuhteeseen.Toisaalta vaikka jokin osa-alue itsessä olisi heikompi, aina voi itseään kehittää ja jos sitten huomaa ettei se nyt ehkä olekaan mun juttu, on sitä ainakin kokeillut.
Nyt meni kyllä itsellä puurot ja vellit sekaisin kun yritän kahta eri asiaa samassa kappaleessa selittää mutta jotenkin tuonne päin oli sanomani..
Mutta yksi tärkeimmistä asioista itselleni on se, että uskallan mokata ja nauraa myös itselleni. Esim. eri kielten puhuminen.Puhun paljon,joten teen myös paljon virheitä ja tunnustan ne suoraan, ja puhun edelleen.Ja kas kummaa, samalla oppii ja tulee ymmärretyksi.Eikä todellakaan tarvitse olla proffatasoista kieltä.
Pikkujutut: hyvä kun otit esille kielten puhumisen. Minähän olen siis koulutukseltani ruotsin kielen opettaja. Se osaltaan on/voisi olla taakka sen suhteen, miten "hyvää ja oikeaa" kieltä vaadin itseltäni (oli kieli mikä hyvänsä).
Ja voi miten vaikeaa vieraiden kielten puhuminen onkaan ollut. Olen kuitenkin huomannut yhden jutun joka auttaa; sanon uudelle ihmiselle ihan melkein alkuun että tästä tulee nyt sitten sen tason sönkötystä että ota hatusta kiinni ja yritä ymmärtää....siis että tavallaan liioittelenkin "osaamattomuuttani" ja hiukan teen itsestäni pellen ja sitten vaan puhun. Ihmiset rentoutuu kun niiden ei tarvitse jännittää minun puolestani - ja sitten minä puolestani rentoudun rennon puhekumppanin ansiosta. Tiedätkö sen kiusallisen tunteen kun joku puhuu jotakin vierasta kieltä takelleellen, änkyttäen, punaisena?
Siinä tulee itsellekin tarve yrittää auttaa toinen suosta pois tai sitten huomaa hermostuvansa kun "se kestää niin kauan" saada suustaan asia ulos.
Tältä yritän siis puhekumppanini säästää ottamalla asenteen "nyt tulee sitten karseeta englantia/ranskaa/ruotsia"..
Teksti kuulostaa minulta. Olen usein miettinyt, että mitä hyödyn visioimalla ihan kummallisen kullanhohtoisesti tulevia tilanteita ja tapahtumia. Itsetuntoa se sitten on, jonkinlaista, kuten kirjoitit.
Monesti huomaan, että vaikka ensikohtaaminen asian kanssa ei ollut visioimani kaltainen, niin pyrkimällä kohti visiota, saan sen ehkä joskus, vuosienkin päästä, omakseni. Ja toisaalta, se täydellinen tilanteen ja tunnelman etukäteen eläminen auttaa kyllä jossakin. Se auttaa jäsentämään ja valmistautumaan siitäkin huolimatta, ettei tilanne toteutuisi millään tapaa kuvitellun mukaan.
Minulla lähin esimerkkini on lapsen saaminen ja nämä ensimmäiset 9kk sen jälkeen. Etukäteen otin paljon selvää, visioin, pohdin, unelmoin... Moni asia on luoviutunut toisin, mitä kuvittelin niiden menevän, mutta niin moni juttu on toteutunut sen ansiosta, että jaksoin miettiä etukäteen, ottaa selvää, unelmoida ja tutkia. Usein lasten kanssa elämisessä syytetään helposti siitä, ettei kannata suunnitella, kun ei mikään mene kuitenkään suunnitelman mukaan. Jaa-a. Olen elänyt tämän ajatuksen kyllä päälaelleen. Moni asia on mennyt oudosti, mutta ah niin montaa asiaa kannatti visioida ja suunnitella. Nyt on onnistunut!
Tämä(kin) on oikein hyvä pohdinnan ja kirjoittamisen aihe. Tuntuu, että vaatisi oikein pitkän pohdinnan, jotta osasin sanoa jotain järkevää. Helpointa on kirjoittaa itsestään ja miten koen tämän kohdaltani. Olen hirveän ristiriitainen. Pienenä olin valtavan ujo ja arka, jotain sellaista olen kai vieläkin. Mutta samaan aikaan tunnen olevani rohkea. Olen utelias ja halukas oppimaan. Nämä ovat vieneet enemmän eteenpäin, kun ujous ja arkuus, jotka olisivat olleet jarruna.
En välitä siitä, mitä toiset minusta ajattelevat. Jos minua ja tekemisiäni ajattelevat, eikö omassa elämässä ole tarpeeksi ajateltavaa? Lapsuudesta ja äidiltäni on perua itsellisyyteni. Minulle avun pyytäminen on kauhean vaikeaa. Vahva taipuu, kova katkeaa, välillä en tiedä kumpi olen?
Olen sopeutuvainen. Välillä olen miettinyt onko se merkki heikosta persoonasta, oman itsensä häivyttämistä? Mielistelyä? Vai vain onnellinen, hyvä ominaisuus?
Huomaan monesti tuudittautuvani rutiiniin, tuttuun ja turvalliseen. Hypyt uuteen ja epävarmuusalueille ovat kuitenkin jälkikäteen katsottuna antoisia..
Minusta on ihanaa tuntea ihmisiä, joilla on suuret luulot itsestään. Tai tiedot:)
Sellainen itsevarmuus, että tästä tulee hyvä juttu, nyt minä näytän, miten hyvin osaan tämän tehdä ja kaikki vain huokailevat ihastuksesta, on tarttuvaa. Kun joku ystävä lähtee kokeilemaan vaikka jotain juttua innoissaan ja valmiina loistamaan, sitä on ihana kannustaa ja hehkuttaa. Tulee itsellekin sellainen olo, että on hyvä ja miksen minäkin voisi tehdä jotain tuollaista.
Tärkeää on, ettei vaadi itseltään liikoja. Perfektionismi on minusta juuri tuota itseluottamusta tappava asia. Perfektionisti ei koskaan voi onnistua ja ylittää itseään, aina on kritisoitavaa ja parantamisen varaa. Siksi on raikasta, että joku joskus kuvittelee itsestään liikaakin, visioi maailmanvalloituskiertuetta karaoke-baarissa ensimmäistä kertaa vuoroaan odottaessaan ja laulettuaan nuotin vierestä biisinsä, nauraa itselleen rakastavasti. Sellainen ihminen ei ole myöskään epäonnistuja. Seikkailunhalu, kokeilu ja heittäytyminen on paljon kiinnostavampaa kuin täydelliseksi hiottu yllätyksettömyys.
Minä en itseasiassa edes tiedä, onko minulla hyvä itseluottamus vai ei. Olen hirveän huono analysoimaan itseäni..
-minh-
Hei Violet,
Ihan ensi alkuun totean,että pidän kovasti tavastasi kirjoittaa tyyliin henkilökohtainen kohtaa yleisen eli postituksiasi lukiessa ei koskaan tule kiusaantunut olo.Aiheesi ovat usein henkilökohtaisia,mutta jo mielessäsi niin käsiteltyjä,että niistä on tullut yleisiä.Voihan olla että heittelet aiheita ihan summamutikassa ilmaan, mutta ei sitä lukiessa huomaa.
Ihmisellä PITÄÄ olla suuret luulot jo ihan pienestä pitäen,koska kun ne iän myötä väkisinkin pienenee niin elämän ehtoossa on niitä vielä jäljellä ainakin omaksi tarpeeksi .
Eli suurista luuloista pitää pitää kynsin hampain kiinni.
Voipi olla myös kyse halusta olla valokeilassa..ja onhan siellä valoisampaa kuin nurkassa kyyhöttäessä..
PS En ole lukennut muiden kommentteja vielä mutta voi olla että aiheeseen joutuu palaamaan kun luen
Metsienmamma: Kun taas ajattelen sitä pituushyppyesimerkkiä, niin uskon että minua jännitti niin kovasti, että mieli muunsi jännityksen sellaiseksi 'kaikkimeneehyvin, saatan jopavoittaa" -asenteeksi.
En minä kuitenkaan ollut (enkä ole) yleensä (niin, YLEENSÄ) masentunut vaikka ei sitten menekään kuten haaveilin.
Helmiina: omalla kohdallani menee näin: minulla on halu miellyttää muita, mutta ei mielistellä. Minusta se ei ole sama asia.
Minh:hyvä toi karaoke-baari -esimerkki. Siellä voisi kuvitella että hie, ihan hyvin voi ovesta tulla kykyjenetsijä ja sitten mennään;-)
Melita: Olen HYVIN otettu tuosta kohdasta missä toteat ettei lukiessa tule kiusaantunut olo. Olen siitä oikein, oikein iloinen jos näin on. Aiheita tulee kyllä myös summamutikkaperiaatteella, mutta pyrin miettimään ennen kirjoittamista..;-) - tosin kommentit ovat usein niin hyviä että puolitiehenkin jäänyt mietintö kirkastuu oikeastaan vasta toisten ihmisten kommenttien avulla.
Hei Violet,
Tästä " henkilökohtaisuudesta " käytiin todella mielenkiintoinen keskustelu Tuikkeen Unelmaelämää ? blogissa toukokuun puolessa välissä kohdassa" Poistin postituksen" Allekirjoittanutkin osallistui ja monet muut
Melita
Lähetä kommentti