Tietokoneen ruutu pimeni lopullisesti. Jäi vain vanha, tummasävyinen hätäapuscreen, josta juuri ja juuri näkee tekstin. Kuvista voi aavistaa värit. Saa nähdä milloin voimme ostaa uuden näytön.
Minua hävettää tunnustaa miten kovasti kaipasin tietokonetta, kun en yhtenä päivänä nähnyt yhtään mitään. Tähän on siis tultu: kädet melkein hikoavat ja päänsärkyä pukkaa ellei pääse lukemaan meilejä, katsomaan blogeja. Hyvänen aika sentään.
Kun ei voi panna kuvia omaan blogiinsa (enhän näkisi kunnolla mitä lataan!) niin lienee parasta kirjoittaa kuuloaistista. Kuvitelkaa korva ja ääniä. Mielikuvitus kunniaan!
Huomasin tässä yhtenä päivänä että pian tulee vuosi täyteen Brysselissä, enkä ole kertaakaan täällä asuessani pannut vielä mp3:n nappeja korviini. Se on tärkeä huomio siksi, että Hollannissa soitin oli lähes päivittäisessä käytössä kuulosuojaimien virkaa tekemässä. Erityisesti busseissa tunsin tarvetta sulkea itseni musiikin sisään. Huutavat teinit ovat huutavia teinejä kaikkialla, mutta...
Kauempaa näkee paremmin. Siksi olen nyt etäisyyttä saatuani pohtinut mikä meni pieleen minun ja Hollannin suhteessa. Ensimmäinen asia on varmasti se, että minulla oli hyvin suuret odotukset uuden kotimaan suhteen. Olin kahden pienen lapsen kanssa aika väsynyt ja varmaan myös tylsistynyt. Ei ollut vielä tullut voimaa keksiä mitään omaa. Luulin että paha oloni johtui Ranskasta, ja kuvittelin paikanmuutoksen automaattisesti tuovan helpotuksen ihan kaikkeen. Lähdimme "pakoon" myös suuren kaupungin asioita, ja niiltä osin muutosta tulikin - mutta huomasinkin, etteivät saasteet tunne maiden rajoja, että kiire ja ruuhkat ovat kaikkialla...(vaikka pienemmässä mittakaavassa olivatkin).
Huomasin aika pian etten koe maata omakseni, en sen kieltä enkä tapoja. Siksi halusin "sulkea itseni ulos" aivan vapaaehtoisesti. Sitä edusti myös tuo musiikilla korvien tukkiminen julkisilla paikoilla liikkuessani.
Pidän omalla kohdallani hyvänä viihtymisen mittarina sitä, miltä tuntuu vain kulkea kadulla. Vaikka viihtyminen on toki muutakin kuin kaduilla kävelyä (tai julkisilla kulkuneuvoilla matkustamista...), niin tuo on hyvä koetinkivi kuitenkin. Täällä huomaan vieläkin melkein päivittäin ajattelevani miten ihanaa onkaan kun kukaan ei HUUDA ja kun ihmiset väistävät minua kadulla, osoittavat pienillä eleille ja sanoilla huomaavaisuutta, antavat tilaa vaikka ahdasta onkin. Tietysti suureen kaupunkiin mahtuu vaikka mitä ja mitä vaan, mutta tarkoitan nyt sellaista yleistä ilmapiiriä. Ja yksi tärkeä juttu: minun on niin hyvä olla kun ymmärrän mitä ympärilläni puhutaan. Ei ihan mitätön juttu sekään.
Nyt voin olla mukana tässä kaikessa, osallistua ja uida seassa. Pian siis vuosi mennyt ja edelleen viihdyn loistavasti. Ei ole sellainen väliaikaisuuden tunne koko ajan päällä. Tämäkään tuskin on "viimeinen etappi", mutta täällä on hyvä olla - ilman kuulosuojaimiakin.
torstai 5. kesäkuuta 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
17 kommenttia:
Ei haitannut tätä juttua, vaikket saanutkaan kuvia ladattua. Oikein mielenkiintoinen kirjoitus siitä mihin kuuluu ja missä ei tunne olevansa kotona.
Olen itsekin usein miettinyt onko joku muutto joskus ollut pakenemista. Ja voin todeta, että on ollut. En ole asunut aikuisiällä ulkomailla (vain lapsena Ruotsissa), mutta haaveilen nytkin koko ajan johonkin muuttamisesta, vaikka juuri tänä keväänä muutimme uuteen asuntoon saman kaupungin sisällä..Mutta missä sitten olisin kuin kotonani..Ehkä kuitenkin siellä missä ovat rakkaani ja missä minua rakastetaan. Vai onko se niin?
Mutta kaipuu jonnekkin kauemmas on koko ajan olemassa. Mutta miksi?
Ja sama juttu täällä: ihan oikeita vieroitusoireita on jos ei pääsee päivään, kahteen koneelle katsoon blogia ja sähköposteja (muille asioille ei niin väliä).
Mielestäni kotityöläiselle/kotiäidille tietokone nettiyhteydellä on napanuora ulkomaailmaan, joten ei ihme, että sen puuttuminen hikoiluttaa! Miksi siitä pitäisi potea tunnontuskia? Muilla on työkaverit, palaverit, työpaikan tilaamat lehdet sun muut. Kotityöläisellä/kotiäidillä ei ole mitään noista. Joten turha hävetä nettiriippuvuutta. Teen kotona töitä ja jollei sähköpostia olisi, en usein puhuisi muille kuin päiväkodin hoitajille.
Ihanaa, että viihdyt nykyisessä kotikaupungissanne! Ihmisen asuinpaikalla on niin valtava merkitys koko hyvinvoinnille. Nimim. elämänsä ensimmäiset 19 vuotta väärällä paikkakunnalla asunut...
Ja nettiriippuvaiseksi minäkin tunnustaudun. Ahdistaa heti, jos tietokone alkaa lakkoilla. Minulle netti on yksi kurkistusluukuistani maailmaan, ja jos se luukku häviää, niin jotain oleellista puuttuu.
Hei Violet,
Lähetän tässä "langoilla" osanottoni koneen vuoksi.Olin itse ilman konetta 18.4.-11.5.-lyhyt aika ihmiskunnalle,mutta jättiläisen kokoinen aika blogiriippuvaiselle pienelle yksilölle.
En ole kokonaan kyllä toipunut vieläkään,mikä tarkoittaa etten koe enää olevani koukussa,mutta siiman päässä yritän edelleen roikkua.
Tiedän kokemuksesta ettei itseään voi paeta maata muuttamalla ja joskus jopa epäilen,että onnellisia ovat ne,jotka ovat jääneet kotikoivun alle.
Sooloilija: Meidän kohdallamme se "pako Pariisista" oli monta asiaa samaan aikaan, ja yksi niistä tärkeimmistä asioista oli mieheni halu työskennellä ulkomailla. Hän haki työtä mm. Ruotsista ja siis myös Hollannista, mistä se sitten sattui löytämään. Olimme molemmat muutosken tarpeessa tosin (osittain) eri syistä. Eli päätimme lähteä.
Matroskin; tarkennan: en oikeastaan häpeä sitä että tunnen riippuvuutta koneeseen, mutta häpeän kyllä suuresti sitä tapaa millä tuon sen julki. Aikuinen polkee jalkaa ja hakkaa ruutua kuin se auttaisi...(ja sitten itse hokee lapsille: no eihän se nyt voi olla niin tärkeä se tietokone...)
Tuula; minä luulin hiukan ennen Ranskasta pois muuttoa vielä että kaikki minun ongelmani johtuvat maasta ja sen ihmisistä. Jälkikäteen on ollut hyvä löytää omien tunteidensa todellinen syy - ja aika Hollannissa antoi sopivan vertailukohdan sillekin että missä minun on hyvä/ei hyvä olla...
Melita; Se, että minä aikoinaan lähdin "kotikoivun alta" ei ollut pako. Se oli kompromissi. Minä olin juuri valmistunut, miehellä opinnot pahaisesti kesken. Halusimme olla yhdessä, joten oli hyvin loogista että minä lähdin. SITÄ minä en ole koskaan joutunut katumaan, VAIKKA se ei tarkoitakaan että taakse jäänyt Suomi olisi ollut paska paikka (sillä sellaiseksi en sitä kokenut).
Sen sijaan Hollannista tänne Belgiaan mutto oli suurin "pako" meidän perheelle tähän mennessä. Alkuun mies oli vielä sitä mieltä että mitäs täällä, ihan kivahan tässä. Hän tosin olikin suurimman osan ajastaan töissä ja työkielenä englanti. Ja joo, meri oli siinä vieressä ja olihan se ihanaa siinä mielessä...Mutta niin yhtenä päivänä hänkin sanoi että ei hemmetti, alan etsiä töitä muualta, nyt riittää.
Minä asun Hollannissa, pienen lapsen kanssa. Välillä ällistyttää se tapa, miten ihmiset eivät anna yhtään tilaa vaunujen kanssa liikkuessa. Jos sanon anteeksi, jotta pääsen liikkumaan, minua katsotaan kuin vajaa älyistä,ja kommentoidaan jotain. Monesti tekisi mieli kysyä, että olenko näkymätön, kun ihmiset eivät väistä kadulla, vaan kävelevät päin tai seisovat keskellä katua. Kaupoissa olen jo tottunut siihen, että minua jatkuvasti tönitään, tukinhan vaunuilla kulkuväylät jotka on niin ahtaita, että hyvä kun vaunuilla mahtuu liikkumaan.
Huutamista inhoan myös. Viikoittain joku huutaa vieressä suoraan korvaani, ja yleensä raivostun siitä sekunnissa, ja minun tekisi mieli rehellisesti sanottuna joko läimäyttää tai huutaa takaisin. Vielä olen onnistunut hillitsemään itseni, mutta en voi käsittää, että miksi ne desibelit pitää olla niin isolla. Myös appivanhempani ovat loistavia tässä. Me kuiskaillaan miehen kanssa, kun lapsi nukkuu, ja he huutavat vieressä. Asiasta on myös huomautettu monta kertaa, mutta he eivät vaan osaa ajatella.
Hollantilaiset ovat myös ( mielestäni ) röyhkeitä, ja se ärsyttää koko ajan enemmän ja enemmän. Aluksi se tuntui hyvältä vaihtelulta suomalaisten hiljaiseen vaatimattomuuteen, mutta minä ensin, minulle ja minäminä alkaa olla minulle mustikkaa.
-L
Anonyymi: Minä uskoin jonkun aikaa Hollantiin muutettuamme että se on vain minä joka reaqoi turhan voimakkaasti ja ärsyyntyy tästä kaikesta mistä kirjoitit sinäkin.
Sitten aloin kuulla aivan samanlaisia kommentteja muilta suomalaisilta, muilta ulkomaalaisilta. Kun suomalaisten lisäksi saman tyyppisiä arvioita kuuli ranskalaisilta, amerikkalaisilta, englantilaisilta, saksalaisilta, italialaisilta jne., aloin tajuta että ei hemmeti, tämä kansa on...omansalainen.
Se desibelien määrä on käsittämätön ja kaikki alkaa (kuten ihan varmasti olet huomannut jo!) vaikkapa lasten tapahtumista. Discojytke niin täysillä kuin olla ja voi.
Minua alkoi kututtaa HOllannissa myös se, että niin paljon mainostettu "vapaamielisyys", 'avoimuuus" ja "suvaitsevaisuus" koskeekin vain hyvin harvoja asioita.
Tämä meni nyt hollantilaisten morkkaamiseksi, mutta en ota sanojani takaisin sillä tämä on minun kokemukseni ja minun totuuteni. Tiedän, että se voi loukata vaikkapa jotakin jolla on hollantinen puoliso ja TIEDÄN että kansaan mahtuu niitä hiljaisiakin..mutta sellainen keskimääräinen otos hollantilaisia on minulle yhtä kuin kovaa päin ja huudetaan korvat puhki.
Niin ja anteeksi ei pyydetä, kun ollaan niin cool ja rento meininki. Se allejäänyt on tiukkapipo niuhottaja.
Minä oikein säälin itseäni kun löysin tietokoneen ja ostin oman koneen vasta kotiäitivuosien jälkeen. Mistä kaikesta jäinkään paitsi!
Vieroitusoireet tuttuja, jos olen kotona, enkä syystä tai toisesta pääse koneelle. Mutta matkalla unohdin aika hyvin blogit ja koneen.
Mulla ei ole mitään kontaktia Hollantiin ja hollantilaisiin. Ei mitään. Ja näiden sinun puheiden perusteella alkaa tuntua, että ei haittaisi vaikka jäisikin tähän.
Oli tyypit minkä maalaisia tahansa, öykkäreitä en kestä. Enkä huonosti kasvatettuja penskoja.
Toivottavasti se ruutu tulee pian ehoksi. Pitäähän nyt kuviakin nähdä, vaikka Sooloilija sanoikin jo niin ei haitannut juttua kuvien puute.
Kaunis kuvaus henkilökohtaisista kulttuurikokemuksista, ilman kuviakin siis. ;) Me olemme asuneet kohta pari vuotta Pariisin kupeessa ja saatamme muuttaa takaisin Suomeen vuoden kuluttua. Nyt jo hirvittää Helsingin katuelämä, varsinkin kevät-kesällä. Selvin päin olevia ihmisiä saa hakemalla hakea ja loput örveltävät enemmän tai vähemmän humalassa. Tämä pisti jo silmään kevätlomallamme, joka ikinen päivä, keskellä arkipäivää Helsingissä. Lainaisitko minulle niitä mp3-nappikuulokkeita sitten, jos palaamme vuoden päästä Pohjolan känniörveltäjien pariin? Sellaiset todella olisivat tarpeen siellä.... Opiskelin itse Hollannissa vajaan vuoden verran ja itse koin hollantilaisen kulttuurin olevan lähellä suomalaista - ei huomioida kadulla muita ihmisiä, ei käyttäydytä kohteliaasti, kaupassa palvelu oli viileähköä. Melua ehkä lähti vain enemmän kuin (ei-humaltuneista) suomalaisista!
Sitä voi yhtä aikaa kuulua ja olla kuulumatta paikkoihin, joissa elää. Minä lähdin 20-vuotiaana kaupungista, jossa olin asunut koko ikäni. Olin poissa yli 13 vuotta, enkä koskaan kaivannut takaisin. Itse asiassa olin varma, etten palaa. Mutta sitten tulikin aivan yllättävä käänne elämässä, ja se nakkasikin minut takaisin kotiseudulle.
Nyt tuntuu, että katselen kaikkea vieraan silmin, vaikka samalla aikaa kaikki on tuttua ja täynnä muistoja. Mutta etäältäkatsojan asema tuntuu sopivan minulle hyvin, on vähän perspektiiviä ympäristöön nähden. Vaan nämä taitavat olla oikein tyypillisiä paluumuuttajan ajatuksia...
Minäkin tiedän kokemuksesta, miten onnetonta on asua väärässä paikassa. Hienoa että sinulle on löytynyt kotoisa paikka.
Sehän on ihan katastrofin paikka jos netti ei toimi. Toisaalta kesälomalla kyllä vierottuu aika hyvin.
Minä tunsin pitkän aikaa meneväni kotiin, kun lähdin viikonlopuksi Poriin. Mies oli aina viikonloput ja juhlapyhät pois ja tunsin oloni aika yksinäiseksi. Jonkin ajan kuluttua huomasin sitten, kun juna körötteli Tampereen asemalle, tulin kotiin. Niin se muuttui.
Toivottavasti saatte uuden näytön pian.
Joo, melkoisen koukuttavaa tämä blogien lukeminen / oman pitäminen. En ihmettele että hermostuit.
On hienoa kun löytää paikan joka tuntuu kodilta. Olen asunut aika monessa kaupungissa, mutta Tampereella viihtynyt parhaiten. Sopivan kokoinen paikka mulle.
Hei Violet,
En kyllä ollenkaan tarkoittanut,että rakkauden takia ulkomaille muuttaneet olisivat kotikoivun hylänneitä pakolaisia.Uskon, että suomalaisen naisen on helpompi sopeutua elämään ulkomailla kuin ulkolaisen miehen elämään Suomessa-tästäkin on tietenkin pakko olla poikkeuksia.
Liivia: meillä kyllä oli tietokone jo esikoisen syntymän aikaan (ja ennenkin) mutta en sitä juurikaan käyttänyt. Voi voi, jos ajat olisivat olleet samat silloin kuin nyt vaikkapa blogien suhteen niin olisi varmaan minunkin elämäni ollut niiltä osin iloisempaa. Suomenkielistä lukemista olisi ollut tarjolla vaikka kuinka1
Margarita: minunkin tietysti pitäisi tuntea suomalainen kulttuuri aivan hyvin - ja väitän edelleen tuntevanikin - mutta paluumuutto tuntuisi silti melkein samalta, kuin jos muuttaisi johonkin uuteen maahan (paitsi tietysti kielen osalta). Eikä tämä koske Tamperetta! (Sen tunnen parhaiten).
Killisilmä; juu. kyllä tämä paikka tähän saumaan on oikein sopiva.
Papi; uutta näyttöä toivon minäkin...
Paperisydän; en osaisi kuvitella juuri muualla Suomessa asuvanikaan kuin juuri Tampereella.
Melita: Meillä nyt tosiaankin sattui menemään niin että minä muutin, mutta mun mieheni on mallia "ihan sama missä olen", joten uskon että hän olisi aivan hyvin viihtynyt SUomessakin. On asunut lapsuudessaan/nuoruudessaan eri maissa ja ainakin väittää että viihtyy "kaikkialla". Ja Pohjoismaihin sulautuu ihan täysin jo ulkonäkönsä puolestakin...
Kannanpa korteni kekoon minakin kun taalla Hollannissa edelleen asun. Monessa kritiikissa olen samaa mielta (hmm, oikeastaan kaikissa): ihmisten valinpitamattomyys asemilla/kadulla arsyttaa suunnattomasti, mutta olen huomannut etta jos menee itse samalla tavalla katse jonnekin etaisyyteen/lattiaan suunnattuna niin kylla hollantilaisetkin vaistaa ;-) olen oikein kokeillut ruuhka-aikoina rautatieasemalla... mika kaikkein eniten arsyttaa on se etta tukitaan liukuportaat! monesti Lontoossa ollessani ihmettelen sita etta siella homma yleensa toimii mm jonot liukuportaiden paassa niille jotka eivat halua kavella portaissa vaan odottavat kiltisti vuoroaan etta paasevat seisomaan ja laskevat samalla kiireisemmat ohi. Samoin arsyttaa se tapa etta jos hollantilainen juttelee jonkun kanssa esim. kaupassa niin siihen valiinhan ei voi tulla, tyyliin palvelen nyt tata asiakasta (=juttelen kaverin kanssa) odotta vuoroasi. Toisaalta jos itse olet moisen palvelun kohteena niin se taas tuntuu ihan kivalta ettei juttua tarvitse koko ajan keskeyttaa, mutta joskus nolottaa suorastaan kertoa omaa juttuaan loppuun asti kun tietaa etta vieressa joku toinen odottaa, mutta sama tapa opetetaan lapsille pienista pitaen. Opettajalle ei voi aamulla nopeasti jotain asiaa kertoa kun han kuuntelee mita joku oppilaista on edellisena paivana tehnyt... Kova-aaniset ihmiset arsyttavat... Listaa voisi jatkaa louttomiin, mutta silti taalla olen jo 12 vuotta ollut eika muuttoa muualle ole tiedossa. Olen onnellinen etta miehen perhe on myos sopeutunut minuun ja oppinut paljon juttuja joita arvostan, mutta TOIVON etten taalla kuitenkaan loppuelamaani ela
Paivi Hollannista
ps. tietokoneriippuvuudesta, toissa koko ajan koneen takana ja yleensa myos kotona, jossa odottaakin kolme lapparia ja yksi poytakone, ja jos koneelle ei paase niin sahkopostin voi tarkistaa kannykankin kautta...
Päivi: sulla on noin paljon vuosia takana Hollannissa että uskon kyllä että tiedät mistä puhut - ja samanlaisiltahan nuo kokemukset vaikuttivat. Uskon että kaikkeen tuohon ei voi ikinä tottua kokonaan ELLEI sitten ole tyypiltään jo alunperin sellainen, jota ei häiritse mikään mistä tässä ollaan puhuttu.
Muistan miten suomalaisen naisen päivillä tänäkin vuonna (Hollannissa siis, tiedoksi muille) puhuin Hollannissa jo pitkään asuneiden naisten kanssa. Kyllä siellä niitäkin oli jotka eivät oikein edes ymmärtäneet mistä puhun kun näitä juttuja otin esille. Vai olisiko se ollut, etteivät he "ymmärtäneet"...? En tiedä.
Ihan totta että paikalliset saa väistämään jos alkaa itse heilua kyynärpäineen ja kävelee vaan uhmakkaasti ja - no niin - muuttuu ykdeksi heistä. Mutta mulle se olikin juuri se vaikea asia, eli kun tuota harrastin joskus koemielessä niin huomasin että tulin vain pahalle tuulelle. Voin huonosti siksi että käyttäydyin huonosti, ts. omia periaatteitani vastaan. En osannut töniä ja rynniä pyytämättä anteeksi.
Oiva esimerkki miten jälkikäteen käy ilmi miksi jotkut jutut menee alkujaan syteen, ja miksi.
Hollannin viikonloppunamme muistelin kommenttejasi ja äänekkäät ihmiset hyppivät muistista todellisuuteen. Ei taida olla silkkaa sattumaa että hyvä kaverini joka muutti sinne on ranskalainen mutta asunut mm Venäjällä ja ronskityylinen itsekin.
Tekee hyvää löytää paikka ja tunnelma joka istuu omaan tyyliin, eikä arki ole ristiriidassa periaatteiden kanssa.
Lähetä kommentti