sunnuntai 17. elokuuta 2008

Maisemissa



Kun käyn Suomessa käyn myös joka kerta lapsuuteni maisemissa. Olen kaupunkilaislapsi, jonka maamerkit kuten koulu ja kerrostalo jossa lapsena asuin ovat edelleen paikallaan.
Museokorttelilta keskustaan kävellessäni kuljin samaa tietä jota talsin kouluun ja takaisin yhdeksän vuotta. Se ei ollutkaan pitkä ja vaarallinen! Koulu ja sen pihakin olivat kohtuullisen kokoisia. Miten siis välitunnilta luokkaan palaaminen on saattanut tuntua siltä, kuin olisi ylittänyt Saharan?
Siihen on vain yksi syy. Syy, jonka me kaikki tiedämme.

11 kommenttia:

Liivia kirjoitti...

Kävitkö Aleksanterin koulun?

Nuo kahvikupit!

violet kirjoitti...

Liivia: Ei vaan Amurin. Kävelin koulumatkan aina pitkin Satakunnankatua. Ihan suoraan vaan, muutaman kerran yli kadun.
Kupit muistan. Ne olivat tietysti kärpässienikupit. Tuossa juhlitaan 4-vuotissynttäreitäni mökillä. En tiedä mistä vaisu ilme, vaikka muistan miten iloinen olin lahjaksi saamistani (kuvassakin näkyy pöydällä) punaisista palloista, jotka kilautettiin narun päässä yhteen.

Emmie kirjoitti...

Eikö olekkin jännittävä miten mittasuhteet ovat muuttuneet? Itsekin jokin aika sitten kävin lapsuudenkodistan jonkun matkan päässä olevalla hevosaitauksella. Lapsena sinne tuntui olevan pitkä matka, mutta todellisuudessa matka taisi olla puoli kilometriä :)

Puisto kirjoitti...

Mistä tuo eka kuva on? Onpas niin värikästä 70-lukua verhoissa ja pannumyssyssä :)

Sehän se, minunkin lapsuuteni kotitalon valtava pihakivi on kutistunut huimasti.

Liivia kirjoitti...

Ahaa. Siitähän on nyt tullut kansainvälinen koulu, tai siis ihan englanninkielinen. Enää ei ihan peruspulliainen sinne pääsekään. Menevät sitten Aleksanteriin, joka on mulle rakas koulu. Olin siellä opettajana joitain vuosia, ja jäin äitiyslomalle sieltä. Tykkäsin kovasti.

Merja kirjoitti...

Oo, muistan nuo pallot! Miten joku niin yksinkertainen juttu voikin olla niin hauska. (tai no yleensä yksinkertaisethan onkin niitä hauskimpia)

Nyt hoksaan muuten mistä tulee poikiesi pellavapäät..

*itKuPiLLi* kirjoitti...

Onko toi kuva Näsinkalliolta?
Jotenkin on tutun näkönen. Ja niin tutulta näytti toi toinenkin kuva. Kyllä monet asiat oli niin yksikertaisia, mutta yhtä suurta iloa niistäkin irtosi, kuin tätä päivänä ihme vekottimista.

Kyllä ne matkat on kummasti lyhentyneet, joskus sitä kyllä ihmettelen, että miksi, kun mä jäin aika pätkäksi, niin ei se voi ihan koostakaan riippua.

violet kirjoitti...

Emmie: niin, mittasuhteet - niin fyysiset kuin muutkin - muuttuvat ajan mittaan. Tai siltä siis tuntuu.

Papi; Näsinkalliolta. Leikin siellä paljon niin kesällä kuin talvellakin. Kuvassa olen vasta 4 eli yksin en vielä tuolloin päässyt mutta muutaman vuoden päästä pistin jo menemään talon lasten kanssa.

Liivia: olin opetusharjoittelussa entisessä koulussani ja se tuntui aivan utopistiselta. Opettajainhuoneessa istui vieressäni vielä pari minunkin aikanani opettanutta opea.

Merja: pitää tuupata lapsuudenkuva miehestäni niin ymmärrät varsinkin esikoisen kiharatkin;-)

Itkupilli: jees, arvaus oikein!

Vilijonkka kirjoitti...

Lapsuusmitat, juu. Asuimme tilavassa rivitaloasunnossa , josta muutimme ollessani yhdeksän. Iso tupakeittiö, leveä portaikko, korkeat vinokattoiset makuuhuoneet yläkerrassa... kunnes kävin vierailulla viereisessä asunnossa 15 vuotta myöhemmin! Oikeastaan kaikki olikin pientä, matalaa ja ahdasta. Ymmärsin paremmin miksi muutimmekaan toiseen asuntoon!

pikkujutut kirjoitti...

Löysin vanhemmilta valokuvan opettajista, jotka olivat opettaneet setääni lukiossa. Laskin sieltä kymmenkunta opettajaa,jotka opettivat myös minua lukioaikaan. No, ryppyjä heillä oli ehkä hieman enemmän tuolloin.

Anonyymi kirjoitti...

Mulla taitaa noi "klik-klak"-pallot
olla vieläkin tallessa, vaaleansiniset. Vois ol ihan kiva kilkatella vieläkin, käyttää vaiks sillai "hermoleluna".