Ystävä lähetti minulle levyllisen Enrico Carusoa. Äänitetty Milanossa 1902-1904.
Jos tekisin elokuvan (mikä ei tosin ole ihan tämän viikon hommia kun on kaikkea muutakin tässä), niin ujuttaisin sinne jonnekin ihan vaikka väkisin tämän laulun. Siinä voisi sitten päähenkilö (joka voisin olla vaikka minä itse niin tulisi halvemmaksi) apaattisena ripustella harmaantunutta valkopyykkiään aavistuksen vihertyneelle ja kahdesta kohtaa korjatulle pykkinarulleen...jossakin kattojen yllä, tai kurjassa pihassaan takapihojen takapihoilla.
Välillä hän antaisi kissalle maitoa kolhiintuneeseen kuppiin (sillä kissaa hän ruokkisi vaikka itse eläisi lämmitetyllä vedellä ja maissinjyvillä) ja muistaisipa hän myös aina sanoa päivää ja niiata
kaikille joita näkee kaduilla silloin harvoin kun tulisi asiaa jonnekin.
Siellä elelisi päähenkilö, sama musiikki soisi taustalla ja samaan elokuvaan voisi livauttaa vielä semmoisenkin kohtauksen että kauan kateissa ollut miesystävä tulisi mukanaan laatikollinen silkkisukkia ja suklaata. Sitten kävisi ilmi että tuliaiset olivatkin yhdelle toiselle, paljon hehkeämmälle ja noin katoaisi miekkonen leffasta suit sait.
Kissan mahdollista kuolemaa hieman sunnittelin myös, sillä se saisi päähenkilön tolaltaan ja se semmoinen sopisi tähän elokuvaan...tolaltaan meneminen, mutta uskon että säästäisin kissan kuitenkin, koska keneltäkään ei voi kaikkea viedä. Edes elokuvassa.
Jos nyt olisi niin että elokuva on tehty jo, niin anti olla sitten.
Sainpahan lennättää mielikuvitustani. Mielikuvitustani on kovin helppo juoksuttaa.
Jos tekisin elokuvan (mikä ei tosin ole ihan tämän viikon hommia kun on kaikkea muutakin tässä), niin ujuttaisin sinne jonnekin ihan vaikka väkisin tämän laulun. Siinä voisi sitten päähenkilö (joka voisin olla vaikka minä itse niin tulisi halvemmaksi) apaattisena ripustella harmaantunutta valkopyykkiään aavistuksen vihertyneelle ja kahdesta kohtaa korjatulle pykkinarulleen...jossakin kattojen yllä, tai kurjassa pihassaan takapihojen takapihoilla.
Välillä hän antaisi kissalle maitoa kolhiintuneeseen kuppiin (sillä kissaa hän ruokkisi vaikka itse eläisi lämmitetyllä vedellä ja maissinjyvillä) ja muistaisipa hän myös aina sanoa päivää ja niiata
kaikille joita näkee kaduilla silloin harvoin kun tulisi asiaa jonnekin.
Siellä elelisi päähenkilö, sama musiikki soisi taustalla ja samaan elokuvaan voisi livauttaa vielä semmoisenkin kohtauksen että kauan kateissa ollut miesystävä tulisi mukanaan laatikollinen silkkisukkia ja suklaata. Sitten kävisi ilmi että tuliaiset olivatkin yhdelle toiselle, paljon hehkeämmälle ja noin katoaisi miekkonen leffasta suit sait.
Kissan mahdollista kuolemaa hieman sunnittelin myös, sillä se saisi päähenkilön tolaltaan ja se semmoinen sopisi tähän elokuvaan...tolaltaan meneminen, mutta uskon että säästäisin kissan kuitenkin, koska keneltäkään ei voi kaikkea viedä. Edes elokuvassa.
Jos nyt olisi niin että elokuva on tehty jo, niin anti olla sitten.
Sainpahan lennättää mielikuvitustani. Mielikuvitustani on kovin helppo juoksuttaa.
21 kommenttia:
Nautin elokuvasi apeasta tunnelmasta!
Kiitos :)
Ja hyva jos saastat naisen kissan, IHAN kaikkea ei toivottavasti kukaan ikina meneta... :)
Sinulla taitaa tosiaan olla melkoinen mielikuvitus. Ja me onnekkaat pääsemme osallisiksi siitä. Kiitos!
Näen kohtauksen! Väreineen kaikkineen (harmaata, ja ruskean erisävyjä. Naisella jokin värillinen puku, jonka erottuu tuosta muusta, ehkä sininen ja oliivinvihreä huivi...)
Maamaa: kissa säästetään...kattotaan sitten miten osa kakkosessa käy!
Peanut: olen iloinen jos tykkäätte lukea. Mitäs sitä aina yksinään mielikuvittelee...
Liivia: totta kai hänellä on juuri tuollaiset kuteet. Tu sää puvustajaksi ja soitellaan sitten Kaurismäelle ja sovitaan jatkosta;-)
Jep!
Kyllä tuli heti Kaurismäki mieleen. Oletko ollut siellä opissa?
Minullakin piirtyi kuvaa pääni sisään.
Tunnelmat kohdallaan, tuosta tulisi oiva pätkä!
Jostain sain mielleyhtymiä Haahtelan Elenaan. En tiedä, näin päähenkilösi vanhana miehenä.
Mielikuvitus on elämän suola, ehdottomasti!
Ilman mielikuvitusta olisi elama tyhjaa taynna.
Saasta se kissa, jotain toivoa taytyy olla siina kakkososassakin.
Voi, miten tuo elähdytti! Una Furtiva Lagrima soi myös Nikita Mihailkovin hienossa elokuvassa Keskeneräinen sävelmä mekaaniselle pianolle. Se on yksi suurista rakkauksistani.
Sinun elokuvaasi odotellessa,
voimallista joulua
pieneltä saarelta,
Tuulta
Enricon mukana ajassa taaksepäin...joskus seitsentoistavuotisna tai jotain sinne päin kuuntelin tätä Placido Domingon tulkitsemana.
Säestyksen fagottiteema on riipaisevan kaunis.
Innoittamanasi käväisin youtube-kiertueella herrojen Pavarotti, Carreras, Domingo, Bocelli ja Björling luona kuulostelemassa tätä laulua. Menneen ajan rahinan kuulee myös Jussi Björlingin levytyksestä.
Suosikkinani taisi säilyä edelleen tuo Domingon versio, tietysti omat historialliset lehmäni ojassa sen puolesta :)
-mesimarja
Höh, joko se loppui. Just oli päässyt tunnelmaan :)
Näyttääpä tosiaan hyvältä. suosittelen ystävällekkin.
Oi, tämä oli tämä musiikki. Heti näin tuon elokuvan, olipa niin kaunis elokuva.
Onneksi säästit kissan, tykkään paljon enemmän joulunaikaan onnellisista lopuista, vaikka myös vastoinkäymisiä pitää olla. Mutta elämässä tarvitaan ystävää. Miekkonen sai mennäkin, mutta kissa on pysyvä.
Ihanaa löytää blogistasi aina yllätyksiä, mielikuvitukselle ravintoa :)
ihanan pelkistettyä, realistista tunnelmaa sinun elokuvastasi löytyy! Toivon kyllä jouluksi vähän iloisempaa aikaa kuin elokuvan päähenkilöllä, ettet ihan rooliisi eläytyisi IRL...
Kylläpä tuli Kaurismäkeläinen tunnelma mut ole ystävällinen ja säästä se kissa!
Pikkuisen iloisempaa joulutunnelmaa toivottelen sinulle ja perheellesi!
Allu: katsonut rutosti.
Tiuku: aika lyhyt, pitää myöntää;-)
Junika: voisi olla mieskin. Otetaan siinä tapauksessa se värikäs mekko veks.
Pikkujutut: kisu säästyy, lupaan!
Anonyymi: terveisiä pienelle saarelle ja kiitän elokuvavinkistä.
Mesimarja: kuuntelin Pavarottin version (miehen levy) mutten tykkää yhtään, En yhtään.
Papi; se oli sellaista lämmittelyä. saa nähdä pääsenkö vauhtiin toisen kerran.
Suvi; juuh, kaikki vaan leffaan ja varatkaa nenäliinoja.
Himalainen: Piilomajassa saattaa tapahtua mitä vaan!
Mimmu; erotan kyllä joten kuten vielä fiktion ja realismin;-)
Susu: ei tämä ollut surumielistä. Tämä oli melankolista ja kaihoisaa, eikä se ole ollenkaan surullista;-)
Ai-van i-ha-na elokuva. Juuri tuollaisen voisin katsoa vaikka heti. Mies on matkoilla ja melankolinen nyyhky sopisi tilanteeseen...
En ole kissaihminen, mutta tässä tapauksessa sen voisi kyllä säästää.
Joo, Pavarotissa on jotain sellaista riikinkukkomaista uhoa ja paatoksellista jylinää, etten minäkään siitä. Caruson tulkinta on, sanoisko, hienostuneempi ja herkempi ja sopii tunnelmaltaan ehdottomasti parhaiten niiden kaihomielisten lakanoiden seuraan..Pavarotti ei "mahtuisi" taustalle, työntyisi liikaa esiin lakanoiden takaa..kukkuu
-mesimarja jälleen
Nyt olet, Mesimarja, kyllä niin oikeassa. Ei mahtuisi Pavarotti sinne lakanoitten sekaan. Kun ajattelen häntä tulee ensimmäisenä mieleen sana pompöösi...semmonen mahtipontinen kukko.
Väärin, väärin.
Elokuvan peruselementti on Worst Case Scenario, jossa päähahmo asetetaan hankalimpaan mahdolliseen tilanteeseen. Sitten tilanteesta täytyy tehdä VIELÄ hankalampi.
Mutta säästetään ihmeessä kissa.
Jotain muuta saa sattua, mutta ei viedä ainutta ystävää.
Lähetä kommentti