Minun ympyräni ovat aika pienet. Oikeastaan hyvin pienet. Toisaalta se on hyvä, toisaalta on hiukan hassua että aikuisen ihmisen viikon suuri tapahtuma on puolen tunnin kokous lapsensa luokassa. Kun kiertää pientä kehää niin asiat tiivistyvät, eikö niin? Kertaantuvat, jalostuvat? (Äkkiä pois täältä, meni kikkailuksi!)
perjantai 29. tammikuuta 2010
Pientä kehää
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
28 kommenttia:
Violet, olen sitä mieltä, että se se vasta taitoa on, että osaa elää pientä kehää. Ja uskaltaa! Kuinka moni täällä - minä mukaan lukien - koko ajan etsii jotain suurempaa, entistä elämyksellisempää jne., eikä tajua, että kaikki tärkeä loppujen lopuksi on siinä vieressä koko ajan.
Mukavaa viikonloppua!
Pitäiskö tuossa olla jokin kuvakin? Ei näy mulle kuin tyhjää.
Kerran olin koululla vanhempaintapaamisessa ja juttelin erään opettajan kanssa ulkona aurinkolasit silmillä. Jossain vaiheessa otin lasit silmiltä ja opettajalta jäi lause kesken kun hän oikein kiljahti, että "hei sä olet taatusti "ahmedin" äiti!!" Tunnisti siis heti silmistä :D
Minunkin ympyräni ovat pienet. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sen pienempänä haluan ne pitääkin. Toisaalta välillä mietin, onko lapsilleni hyvä vai paha, että äiti on tällainen erakko. Kaverit suhaavat kaikenmaailman tempauksissa pientensä kanssa, minä jään mieluummin kotiin. Ehkä heillä kaatuu seinät päälle, ja on parempi mennäkin.
Huh, oikeastaan piti vain sanoa, että ihanaa, kun on muitakin pienen piirin ihmisiä!
Hurraa pienet kehät, aliarvostettuja ovat, mutta aika välttämättömiä minulle ainakin. Opiskeluaikoina tutkimme puhekieltä ja opettaja pani muutaman opiskelijan taululle piirtämään karttaa kaikista niistä paikoista, joissa oli sinä päivänä ennen luentoa käynyt. Sitten pohdittiin, miten kieli vaihteli kulloisissakin verbaalisissa tapaamisissa. Olivat monenlaista ehtineet. Huokaisin helpotuksesta, kun en itse joutunut sinne piirtelemään. Koko päivän olin ollut kotona niin kuin yleensä.
Minulle tulee kaoottinen olo, jos on päivälle liikaa (yhtään) menoja. Tuntuu, että pään sisällä tapahtuu muutenkin niin paljon, monenlaisia maailmoja, joita pitää ihmetellä ja järjestellä. Tämä lienee hyvin tyypillistä (sivusta)tarkkaileville luonteille (luoville ihmisille).
Katselin Yle Teemalta Kirjoittamisen ilo ja tuska -ohjelmaa. Siinä Eeva Kilpi ym. kertoivat, miten häiriintyvät puhelinsoitoista ja muista ihmisistäkin. Jotenkin tunsin itseni taas niin normaaliksi, vaikka toki nautin ajoittain kovastikin keskusteluista ja kohtaamisista. -- Kiitos myös tästä sinun tekstistäsi, taas kerran.
Heidi: uskallan ja osaan, osittain omasta tahdostani, suurimmaksi osaksi, onneksi. Mutta myös ns. olosuhteiden pakosta. Tosin ihan pieneltä osin.
mizyena; piti olla mutta jotakin ongelmaa on. Anti olla, ei tää niitä kuvia tarvitse.
Mulla ja pienemmällä pojalla on ihan eri väriset silmät mutta moni sanoo että sama ilme niissä.
emäntä: mä en oikeastaan voi sanoa että olisin erakko, ainakaan omasta näkökulmastani.
Jotkut voivat kyllä niin ajatella. Missään nimessä en ole mikään ihmisvihaaja. Jotenkin en vaan kaipaa tämän enempää. Niin, kyllä moni varmaan "pakenee" omaa elämäänsä sinne ja tänne.
Aina välillä mulle sanotaan: siellä Brysselissähän on niin kiva kun siellä on niin kauheasti suomalaisiakin. Voi tavata ja mennä kaikkiin Suomi-juttuihin.
Näitä mitenkään ylenkatsomatta...ei minua kiinnosta. Ei kiinnostusta herätä vain se että siellä voisi olla muita suomalaisia. Sitä paitsi en piittaa sellaisista keskusteluista joita toisinaan (EI aina!) erilaisilla Suomi-klubeilla ja muilla käydään.
Katja; toinen kappale on kuin suustani.
Muutenkin tunnistan tuosta itseni.
Mietin silti että onko ristiriitaista että halutessani voin olla hyvinkin omassa elementissäni suuressa joukossa, huomion keskipisteenäkin.
Niin se vain on.
Juttu on ehkä vain kiinni annostelusta ja siitä että voi itse valita.
Pienet kehät täälläkin. Koti-kauppa-päiväkoti. Askelmittarin mukaan pienikin kehä tosin tuottaa kivasti askelia, kun sitä ravaa tarpeeksi.
Piiri pieni pyörii täälläkin :)
Voivi sanoa, että sosiaalisella rintamalla minulla ja koko perheellä olisi jopa paineita vauhdikkaampaan elämään, mutta minun sanani ilmaisi jo Katja.
Täydellisesti.
Mahtavaa lukea oma kokemus jonkun toisen tekstinä, meitä on siis muitakin.
Mieheni työ taas on niin sosiaaliseti näkyvä, ettei hän kaipaa ihmisjoukkoja vapaa-aikanaan juurikaan.
Jotain tietysti selittyy myös omalla kohdallani sosiaalisella laiskuudellakin, punnitsen ehkä liikaakin, saanko jotain naisporukan tapaamisesta.. ;) Voi, voi minua.
Eräs ystäväni asui kahteenkin otteeseen miehensä työn takia Brysselissä. Hänen sanojensa mukaan monet suomi-naisten tapaamiset pyörivät kynsilakka ja miehen palkka-vertailuissa, ei hänkään tapahtumissa juuri laukannut.
-piia
Sä oot taitava eläjä. Minä ahdistun pienestä kehästä... Kaikki muuttuu vaikeaksi. Tarvitsen varsinkin suurta sosiaalista kehää, vaikka ei muuten olisikaan maantieteellisesti katsoen suurta elämää. Jotenkin sitä sitten pienetkin tilanteet muuttuvat vaikeaksi, jos niitä on liian vähän... Taidan siis erakoitua nopeasti. Hui, mitäköhän se oikein tarkoittaakaan?
t.minjo
Häiriköin täällä vielä. Piian teksti osui ja upposi. Samalla lailla minäkin puntaroin, minne kannattaa mennä ja mitä siitä saa irti. Jotenkin se oma aika on niin arvokasta, ettei sitä halua haaskata höpölöpöön. Olen miettinyt, olenko kauhean ennaltatuomitseva. Jotenkin vain jotkut sosiaaliset tilanteet osaa jo ulkoa. Ja joo, kyllä tästä on saanut kuulla moitteitakin (heiltä jotka eivät minua tunne vaikka luulevat).
Kokopäiväopeaikoina en viikonloppuisin halunnut nähdä yleensä juuri ketään. Mieluusti olin vain miehen kanssa. Kavereiden oli kovin vaikea ymmärtää sitä. Minimissään 100 x 5 naamaa ja kohtaamista viikossa riitti. Oli pakko nollata.
Ja ihan niin kuin Violet sanoi, minäkin voin joskus valtavasti nauttia tapaamisista ja huomiosta ja pitää yllä keskusteluja oikein luontevasti ja olla avoin ja sosiaalinen ja perähti humaltua kaikesta siitä, nauttia niin.
Ymmärrän muutenkin tuolla sosiaalisuudella juuri sitä, että tulee monenlaisten kanssa toimeen tarvittaessa, osaa olla tuntosarvet pönäköinä. Siihen kuitenkin tarvitaan sitä eäisyyttä, että ehtii puntaroida kokeemansa rauhassa ja seurata paljon sivusta, viritellä niitä antenneja.
Mulla on vielä pienemmät ympyrät! Kun ottaa siis huomioon missä asumme.
Viikon kohokohta on balettitunti kaupungissa; näkee bussin ikkunasta muoilmaa ja pääsee ystävän kanssa höpisemään tanssin ajaksi. Muuta siinä ei sitten ehdikkään, kun hakea Sokokselta ruokaa illaksi ja tankata lapseen karjalanpiirakkaa.
Minusta pienet ympyrät ovat hoitavia.Pienen piirin kehältä on lyhyt matka sinne keskelle. Minä ainkin ajattelen eläväni omaa elämääni juuri siinä piirini keskellä. Ja jos piiri käy valtavan suureksi, en enää löydä itseäni. Sellainen on liian hajottavaa. Aina sellaisessa tilanteessa huomaan tulevani vain ärtyisäksi. Huvittavaa taitaa olla se, että olen silti melko sosiaalinen. Haluan vain itse valita, kuinka laajalle sen piirteeni ulotan.
Hyviä mietteitä. Tyytyväiseltä kuitenkin vaikutat :)
Piti vielä sanoa, että kyllä pieni piiri joskus minua silti ahdistaakin. Mietin, että silloinkin kuitenkin joku ihan tavallinen asia voi rikkoa ahdistuksen. Voisin hyvin ajatella saavani energisemmän fiiliksen puolen tunnin kokouksesta. Ei minusta sinun tuntemuksesi siis ollut ollenkaan hassu.
Omaehtoisesti pienissä piireissä täälläkin. Paineita, sosiaalisia, olisi aktiivisempaan kanssakäymiseen mutta sitten se menee sellaiseksi mitä en vain jaksa enkä varsinkaan sellaiseen halua aikaani tuhlata. Loppujen lopuksi meillä on kuitenkin verattain pienet sosiaaliset ympyrät että parempi pysytellä vähän etäämmällä kuin itse keskuksessa.
Toisaalta itselläkin on ristiriita. Olen erittäin sosiaalinen ja viihdyn seurassa.Taidan vain olla kovin kranttu tätä nykyä.
Täytyy mainita, että itse olen Suomi-klubin kautta tutustunut muutamaan suomalaiseen. Ja täytyy kyllä sanoa, että vaikka onkin kiva välillä vaihtaa ajatuksia samassa tilanteessa olevien kanssa niin aika vähän yhteistä löytyy näiden ihmisten kanssa. Tuntuu, että Suomi-klubilla kirjoittavat ihmiset elävät pääsääntöisesti aivan eri sfääreissä kuin minä. :) Ja Bryssel-keskeisyys tökkii. Jotenkin minulle Bryssel ei ole sitä oikeaa Belgiaa (minusta on vissiin tulossa flaami hyvää vauhtia). Toisaalta jonkn sortin yksinäisyys vaivaa välillä, koska miehen tuttujaan emme ehdi kovin usein tavata. Välillä kaipaisi sellaista, että voisi vaan lähteä kahville jonkun kanssa (ilman, että se vaatii puolen päivän reissua toiselle puolelle Belgiaa). Ja muutaman vuoden välein muuttaminen kauemmas ja kauemmas kaikista tutuista ei auta asiaa...
Ehkä pienellä kehällä näkee pieniä yksityiskohtia, kun on aikaa tarkkailla ja kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Aika aikaa kutakin.
Pienet ympyrät riittävät minullekin. Tässäkin olisi ympärillä vaikka mitä "menopaikkoja", kauppoja, ravintoloita ja muuta. Hirveän vähän tulee missään käytyä, kotona on vaan niin mukavaa. Voisi kyllä olla piristävää harrastaa enemmän kulttuurimenoja. Mennä vaikkapa elokuviin ja näyttelyyn.
Matroskin: maantieteellisesti kehäni on aika suurikin. KOulukin on niin kaukana!
piia: valitettavasti minäkin olen joutunut noihin kynsilakka/miehen palkka -keskusteluihin mutta poistunut aina nopeasti. Olisi tietysti väÄrin väittää että se vain tuota olisi, mutta yhtä väärin olisi sanoa että viihtyy sitä seurassa kuin seurassa kunhan vain saa olla suomalaisten kesken;-)
minjo: ai sinulla noin päin?
Jotakin perää on kyllä kohdallani siinÄ että pienetkin jutut muuttuvat vaikeiksi jos niitä on vähän, mutta en ole huomannut sen liittyvän ainakaan siihen miten ihmisjoukoissa osaan olla.
Olen niissä paremminkin kotonani nimenomaan silloin kun se tapahtu harvemmin.
Katja: samoin, tietty kiinnostus joitakin tilahteita kohtaan on sammunut koska tietää melkoisella varmuudella mitä se tulee olemaan = tietää myös pitääkö siitä.
Toi sinun viimeinen kappaleesi on kyllä juuri niin asiaa kuin olla ja voi.
Liivia: mutta ajattelehan miten paljon olet sukusi kanssa tekemisissä ja olen kÄsittänyt että nyt kuitenkin suht usein kÄytte jossakin? Ja jos edelleen opetat niin sekin.
Mutta ei tää mikään kilpailu ollutkaan etttä kenellä on pienimmät piirit:-)
Anu: sama ristiriita mullakin. JOs se nyt lopulta on ristiriita.
Ja toki joskus ahdistaakin. Tai oikeastaan tylsistyttää.
Minusta sinne kokoukseen oli nimenomaan kiva mennä, sitä juuri tarkoitin. Monet muut tulivat myöhäss hiki päässä, selvÄsti ajatellen ettÄ voi paska, tännekin oli kaiken muun lisÄksi pakko tulla.
Neiti NImetön: kyllä mä olenkin tyytyväinen.
Haaveilen ehkÄ vain siitä että voisin tavata Suomessa asuvia ystäviÄni ja perhettä useammin ja toisinaan haaveilen jostakin Oikeasta TyôstÄ - mutta kun jumankaut sekin pitÄis saada tehdä kotona ja silloin kun sopii:-)
pikkujutut: sullakin sama ristiriita..
Muistan että olet aihetta sivunnut blogissasi joskus.
Suklaasydän: on oikein hyvä ettÄ monenlaisia mahdollisuuksia on haluaville. AIka eri sfääreissä taidan minäkin olla. Turha tässâ sen kummemmin selittää mistä kaikesta se johtuu mutta ehkä aavistat ja tiedät.
EihÄn tää Bryssel mitään oikeaa Belgiaa ookkaan:-) Silti tämä on tässä maassa ainut paikka missä suostuisin asumaan.
Kirjailitar: sopii mulle kun olen aina ollut ihastunut yksityiskohtiin...
Paperisydän: niin, no käynhän mäkin pari kertaa viikossa pilateksessa ja puhun siellä ihmisten kanssa ja elokuvissakin kÄyn silloin tällöin ja tuollaista..yksin tosin yleensä.
Violet: Minä taas asuisin mieluiten Gentissä... :)
On ihanaa, miten osaatkin samalla elää noin ja nauttia siitä täysin rinnoin sekä kritisoida ja ihmetellä elämääsi noin raikkaasti ja puolueettomasti.
Saan kauttasi paljon ajatuksia omista ympyröistäni ja perspektiiviä.
Kiitos siitä.Ja kiitos, että niin ylpeänä ja oikeutetusti olet kotiäiti.Se on sielläpäin eurooppaa kait helpompaa, kuin täällä, missä naisen pitää olla niin liikaa kaikkea.Ja mitä tahansa valitseekin, työt tai kodin saa syyllistäviä mulkoiluja aina jostain suunnasta.Ja suoraan sanoen, jos joku väittää olevansa intohimoisesti ja täyspainoisesti molempia(sekä harrastaa,urheilee,rientää kulttuurissa ja tapaa ystäviä, sekä hoitaa loistavasti parisuhteensa) ja jaksaa sen kaiken, puhuu puppua.
Suklaasydän: ai jaa;-)
No ei mutta ymmärrän kyllä.
Jos mä totta puhun niin enhän mä oIKEESTI tunne Belgiaa. Mielikuvien tasolla paljon.
Ja sitten mulla on se että sillä kielitaidolla mikä mulla on (johon ei siis kuulu flaami) mun on paras olo just täällä.
aurinko ja kuu; kiitos vaan.
Niin mää usein ajattelen että ei oo nauru loppunu sen jälkeen kun alkoi itselleen ja tekemisilleen nauramaan...(kuka se oli se viisas joka noin sanoi, en muista).
Tietty itseironia on ihan välttämättömyys eikä ehkä kannata kovin vakavasti ottaa asioitaan - ei muutkaan niitä vakavasti ota;-)
No joo.
Kotonahan mä olen, joo. Ihan alkuun (kun muutin Ranskaan -97) se oli pakon sanelema juttu. Ei oikein ollut hommia mitä olisin voinut edes hakea...no en kyllä kovin hakenutkaan.
Toisaalta olen mä aina jotakin tehnyt. Ja lapset ovat toki enemmän kuin "jotakin" hekin.
Pitääkin kaivaa tilastoo jostakin naisten työssäkäynnistä täällä.
Sen tiedän että Ranskassa se on todella yleistä ja niiden äitiyslomatkin on aivan naurettavat, mutta siitä huolimatta, ne jotka ovat kotona ovat sitä minusti jotenkin eri tapaan kuin Suomessa. Tai heidän annetaan olla eri tapaan.
Kyllä mäkin osani säälittelyistä olen saanut. En ole kehdannut kertoa niille miten hävyttömän iloinen olen siitä ettei mun tarvi joka aamu lähteä johonkin - vaikka sitten ehkä joudumme sen takia hiukan jostakin säästelemään. Mutta ei kai se pahaksi ole sekään.
Minä olen aina miettinyt asian niin, että eivät ne fyysiset olosuhteet ole merkitseviä. Että kuinka paljon ja missä käy ovensa ulkopuolella. Vaan laajoja kehiä, uusi kehiä haluan pitää mielessäni, päässäni. Olla avoin uudelle, monenlaiselle, nähdä avarasti ja positiivisesti. Henkisestikin voi alkaa pyöriä pientä, ahdasta kehää, jumiutua, sulkeutua.
Pellon pientareella: olen aivan samaa mieltÄ!
Sanoit jotenkin tosi hyvin.
Minäkin muistan, kuinka (erityisesti kolmatta lasta odottaessani) kuukauden NEUVOLAKÄYNTI oli iso juttu: Pääsin jonnekin yksin! Mulle tapahtui jotain! Mulla oli merkintä kalenterissa! IHANAA!
Mutta on erittäin totta, että pään sisäiset ympyrät ovat niitä merkityksellisimpiä, enkä kadu pätkääkään vuosia, jotka niin sanotusti olin kotona.. Välillä ne ympyrät olivat ehkä ulkoisesti pieniä, mutta sehän ei tarkoita, että ihminen sisäisesti kulkisi pientä kehää.
Iiris; muistan kyllä ajan jolloin piti sanoa että PÄÄSIN jonnekin ja mikä parasta, vielä yksin;-)
Enää ei ole kyse ollenkaan siitä etten pääsisi. Minulla on aikaa ja mahdollisuus mennä, mutten niin välitä.
MUTTA...mitä kyllä kaipasisin ja mihin on tultava muutos (pitää miettiä miten voidaan järjestää....)
olisi miehen kanssa kaksin tekemiset.
Pakko kommentoida viimeistä kommenttiasi: Kannatan lämpimästi kaksin tekemistä & menemistä! Meillä oli tapana jossakin vaiheessa (kun ilta-lapsenvahdin saaminen olisi ollut hankalaa) viedä lapset aamulla kouluun ja mennä sitten kahdestaan hotelli-aamiaiselle. Miehellä luki kalenterissä "neuvottelu". Tunti, puolitoista aikuisten aikaa ja keskustelua piristi kummasti :)
Lähetä kommentti