Ei edes puolessa

Olen iloinen siitä että kävin tänä vuonna alkukesästä Suomessa. Hyvin usein on mennyt elokuulle ja koulutkin ovat siellä jo alkaneet. Sille ei mitään voi: valo tulee jo alhaalta, varjot ovat pidemmät ja haikeus tuntuu ilmassa ja sitä kaikkea kutsutaan syksyksi.

Nyt sen sijaan kaikki on vielä alussa, ainakin vielä kesken, paljon vielä jäljellä. Poikien lomakaan ei ole edes puolivälissä!

Tämä kesä on erilainen, tajusin sen Suomesta palattuani. Siihen kuuluu erään kuolleen sukulaisnaisen asioiden järjestäminen ja asunnon remontointi Marseillessa, mikä vie miehen lomasta aimo annoksen. Se harmittaa (eikä toki vain minua!), mutta on asioita joita ei voi valita. Tulee muutoksia ja pakkojakin. Aika vähän meille niitä on tullut tähän mennessä.

Voisin tietysti nillittää sohvannurkassa ja voihkia etten "koskaan pääse mihinkään" ja että "kesä on pilalla". Onneksi minulla kuitenkin nyt on voimia olla vaipumatta tuohon suohon ja tarpeeksi iloista mieltä nähdä asioiden laita. Kesä ei loppunut Suomen-loman jälkeen vaan se jatkuu. Ei sitä tarvitse "viettää". Se on. Farkkusortsitkaan eivät muuten ole vuosiin tuntuneet niin oikeilta kuin nyt. Jatkukoon!

Vaihtelua

Olen ihmetellyt usein sitä miten voi unohtaa millainen oma koti on. Toki muistaa missä huoneet ovat, mitä tavaroita niissä noin suurin piirtein on ja tuolla tavalla. Mutta unohtaa kuitenkin jotenkin. Se tapahtuu niin, että on poissa kodistaan jonkun aikaa, istuskelee muiden kodeissa, muiden värien ja tavaroiden keskellä, toisenlaisissa huoneissa joissa vallitsevat toisenlaiset säännöt ja tavat.

Sitten menee omaan kotiinsa ja siellä haisee ummehtuneelta, se näyttää kummalliselta ja keittiössä tempoo auki vääriä kaappeja. On hämmentävää (hiukan pelottavaakin) miten nopeasti unohtaa, unohtuu, toiset tavat tarttuvat ja tuttu näyttää vieraalta.

Nyt olen siinä vaiheessa että olen ottanut kodin uudelleen haltuuni. Olen koskenut kaikkialle ja tunnistan taas omani. Kun viikon päästä lähden muualle sama on taas palatessa edessä. Onko se sitä vaihtelua?

Vaikka edes pikaisesti

Suomessa käydessäni tapasin ystäviä ja vanha tuttu huoli nosti päätään: olenko läsnä kokonaan vai välittyykö minusta jo seuraavan päivän asiat, seuraavat sovitut asiat ja aikataulut?

Paljon tärkeitä, rakkaita ihmisiä ja kuitenkin rajallisesti aikaa. Eihän sellainen yhtälö ole toivottava. Aina ei voi valita kuitenkaan. Monta kertaa jouduin sanomaan: parempi tämä kuin ei ollenkaan. Että näki vaikka edes pikaisesti. Minulla sitä, sinulla tuota. Hyvä että kuitenkin tavattiin.

Ystävä aukaisee kotinsa oven, pyytää olemaan kuin kotonaan, kuuntelee, kertoo, syöttää, juottaa ja halataan mennen tullen. Voi että sentään. Minua lellitään. Hyviä ihmisiä olen saanut ystävikseni.

Sen minkä ehtii

Kuvittelimme että puolentoista Helsinki-päivän aikana ehtii "mitä vaan". Ei ehtinyt, mutta loppujen lopuksi se ei haitannut yhtään. Jääpä seuraavaankin kertaan katsomista. Suomenlinnan näin nyt vihdoin mutta kolea, tuulinen tihkusää ei innostanut kuin lyhyeen visiittiin. Vaahtokylpyyn ehdin joka tapauksessa oikein hyvin!

Pääkaupungissa

Viikonloppu kahden ystävän kanssa Helsingissä. Kalkatus alkoi jo junassa eikä siihen paljon taukoa tullut missään vaiheessa. Puhuin ja nauroin niin että kurkku kuivui.

Helsinki oli erilainen. Siihen, onko kaupunki muuttunut en osaa sanoa mitään. Helsinki on aina ollut minulle vieras. Hyvin harvoin olen käynyt. Mutta erilainen se oli kuin Tampere, se on varma. Minulla oli mukavasti turistimainen olo.

Luksusta

Teimme toki yhtä sun toista Suomessa, mutta uskon että meille kaikille antoisinta oli sittenkin pienet, arkiset asiat - ja aika tärkeiden ihmisten seurassa. En myöskään jaksa lakata hurraamasta sitä, että luonto on läsnä melkein kaikkialla.

Viuh vauh

Kun käy matkalla - vaikka ihan pienelläkin - niin käy aina muuallakin kuin matkakohteessaan.
Mieli matkaa ajassa, paikoissa, ihmisten kesken ja tuppaa jäämään reissun päälle vielä paluun jälkeenkin. Siksi olin koko automatkan kentältä kotiin hiljaa. Siksi en vielä tässäkään osaa sanoa paljon muuta kuin että olen palannut.

Jaa, mutta jotakin sentään: Takapihalle rakennettavaan taloon on tullut toinen kerros, terassin auringonkukat ovat auenneet ja niiden aika on melkein ohi, kotiin on tuotu vanha, helevetin ruma vaatekaappi (joka tosin on hyvin tarpeen ja oivallisesti sijoitettu) ja töitä täällä on niin paljon tarjolla ettei tiedä mistä aloittaa. Ihan normipaluu, siis.