Rappusiivoojan vetoomus

Lauantaina perheen kanssa puistosta kotiin saapuva nainen oli erityisen hyvällä tuulella. Ruokaostokset oli hoidettu, lapset saaneet "raitista" ilmaa, sukulaiset Luxemburgista tulossa hetkenä minä hyvänsä.

Nainen kipitti ensimmäisenä raput ylös kotiinsa. Muisti sitten, että autossa on paljon kannettavaa kotiin ja palasi. Kehotti poikiaan menemään jo ylös odottamaan. Eivät jaksaisi kantaa kasseja kuitenkaan.

Ensin tuntui vaan haju, sitten sen näki jo selvästi. Jokaisella rappusella enemmän tai vähemmän. Paskaa.

Naisesta kuoriutui Rappusiivooja, joka suomalaisia kirosanoja viljellen luuttusi, hinkasi, nuohosi koko saakelin rappukäytävän kadulta omalle ovelleen asti. Rappusiivoojan miespuolinen kollega vaihtoi vettä, toi uusia rättejä ja oppi lisää suomen kieltä.

Urakkansa aikana Rappusiivooja manasi koirat, kaikki rodut, kaikki koot ja värit. Toivoi välitöntä kuolemaan joka ikiselle paskovalle piskille. Tajusi takaraivossaan, että suurin syyllinen on tietysti omistaja... sitten tietysti se joka jätökseen astuu...kuka käski.....mutta kuitenkin.

Mielessään kehkeytyi vallankumouksellinen ajatus; voisiko jokainen koiranomistaja kerätä lemmikkinsä läjät sen sijaan että jättää ne liukuviksi miinoiksi kaduille?

Ai ei? Sitä minä arvelinkin. Ettei niinku kuulu koiranulkoiluttajan toimenkuvaan.

Lopuksi rappusiivooja kuvautti itsensä rapun pikku peilin ääressä, kuin todistaakseen itselleen olevansa hengissä hajusta huolimatta. Hän harkitsee avioliittoa Mister Properin kanssa, sillä on jo niin tottunut tämän tuoksuun, että arvelee tulevansa heikosti toimeen ilman.

Rappusiivooja sai onneksi työnsä lomassa katsella myös rappuun ilmestynyttä taidetta. Alakerran miehen lievästi Chagall -vaikutteinen työ oli pantu somasti nojaamaan seinään tekijänsä oven ulkopuolelle.

PS. Pesen tuon rappukäytävän joka tapauksessa muutenkin, joten sinänsä tuo työ ei ole vastenmielinen eikä outo. Mutta hitto vie...kyllä tuore p..ka haisee sitten pahalta!