Korut pöytään

Hyvin monessa suosikkiblogissani korut on jo esitelty. Nyt on minun vuoroni!

Vasemmassa kädessä pidän vain vihkisormusta (keskellä edessä). Oikean käden keskisormessa vaihtelen noita kolmea muuta. Vasemmalla on Kalevala-korun hopeasormus, joka vaihtoi omistajaa viime helmikuussa, kun näin uuden ystäväni ensimmäistä kertaa "livenä". Olin halunnut saada tuon sormuksen hopeisena, koska aikaisemmin minulla oli se (vihreällä kivellä) pronssisena, mutten enää käytä pronssia. Olin etsinyt tuota sormusta, mutta aina Suomessa käydessäni oli yhtä huono tuuri: "Ei kuulu enää valikoimiin", sanottiin joka kaupassa.
Ystäväni valokuva-albumia selatessani näin tuon sormuksen yhdessä kuvassa ja hihkaisin heti. Hän sanoi ettei enää sitä pidä, joten...Onnekseni hän oli aikaisemmin pienentänytkin sormusta - ja se oli juuri minun kokoani. Nyt sormus on paitsi kaunis, mutta minulle se symboloi myös uutta ystävääni ja paljon muuta.

Keskellä on Kirsti Doukaksen aikoinaan Kaunis Korulle suunnittelema pitkäkivinen hopeasormus. Ostin sen kerran itselleni kiitokseksi yhdestä asiasta.

Oikealla on rakkaan ystävän Intiasta tuoma sormus jota hän itse vähättelee "euron romuksi". Minusta se on kaunis ja muistuttaa ystävästäni.

Edessä keskellä siis valkokultainen vihkisormus, jossa on yksi timantti.

Kaulassa minulla ei yleensä ole mitään. Juuri nyt on kausi ettei ole. Silloin kun on, se voi olla vaikka mieheltäni saamani hopeinen Aurinkoleijona tai joku itsetekemäni lasihelmijuttu. Samoja pidän myös kahteen tai kolmeen kertaan kiedottuna ranteessani. Joskus kiinnitän korun päähän pienen medaljongin.

Sitten ollaan osastolla "taikakalut". Keskellä alhaalla on narussa Maria ja Jeesus-lapsi. Tuon löysi mieheni veljen vaimo kadulta hääpäivämme aamuna, juuri ennen kirkkoon menoa. Hän antoi sen meille ja uskon sen tuovan onnea. Muut medaljongit olen ostanut Ranskasta joko kirpputoreilta tai kirkoista. Ylin (munkkikuva) on muisto Mont Saint Micheliltä, joka on minusta yksi kauneimmista paikoista missä koskaan olen käynyt. Nahkanarussa on viime kesäinen suojelijani. Pidän sitä koko kesän ranteessa, ja kaksi viikkoa sitten leikkasin narun poikki merkkinä kesän päättymisestä.

Hopeinen aurinko on suomalaisen hopeasepän tekemä (en muista nimeä). Ostin sen itselleni voimaksi kun esikoiseni oli vauva ja olin hyvin väsynyt. Se oli ostettaessa puuvillanyörissä roikkumassa, mutta se meni poikki. Nyt pidän sitä jossakin narussa, ketjussa tai vaikka irrallaan taskussa.

Äärimmäisenä oikealla on äitini vanha, hopeinen Gallian kukko. Kun olin pieni äidillä oli hopeinen, paksu ranneketju, mistä roikkui erilaisia esineitä. Minä kuulemma kovasti rakastin niitä - ja taisin repiä irti muutaman ihanan riipuksen. Muistan ainakin tuon kukon lisäksi jalkapallon ja kolikon, taisi olla myös noppakuutio.

Laatikoissa on lisäksi lukematon määrä pronssisia Kalevala-koruja, lähinnä sormuksia, mutten pidä niitä enää ollenkaan. Siellä on myös keltakultainen kihlasormukseni, jossa on topaasi. Sitten on muutama muovihelmiketju joita saatan pitää hyvin satunnaisesti. Korvakoruja en pidä juuri koskaan. Viimeksi omissa häissäni minulla oli helmikorvakorut ja kaulassa äidin helminauha.

Minulla oli vuosikausia kestänyt "kultakausi" joka päättyi suunnilleen silloin, kun esikoiseni syntyi. Huomasin että voin paremmin kun päälläni on hopean sävyjä eikä lämmintä keltakultaa tai pronssia. Silloin lahjoitin pois aika paljon koruja. Kummityttöni sai häittemme yhteydessä minulta kultaisen Kalevala-korun ketjussa. Toivon että se on hänelle muisto tuosta päivästä, vaikkei hän koskaan korua pitäisikään.

Korut ovat minulle ennen muuta symboleita ja taikakaluja, onnentuojia ja muistoja. Värilliset lasihelmikorut olen tehnyt itselleni tuomaan lähelleni niitä värejä, joita tunnen tarvitsevani.