Ikävä

Minulle tuli tätä vesisadetta katsoessani aivan yht’äkkinen ikävä kaikkia sellaisia päiviä, jolloin on paljon ihmisiä koolla, saa puhua suunsa kuivaksi, ruokaa tulee vasemmalta ja oikealta, juomaa samoin....

..jolloin voi ruokaa sulatellakseen heittää erän petankkia talon takana varjossa, tai vain maata puun alla viltillä, syödä hedelmiä suoraan puusta suuhun.

Voi niitä kaikkia ihania hetkiä kun kuuluu vain puheen pulputusta, lasten iloista leikkiä, pullonkorkkien poksahtelua, pelikorttien laiskaa läpsähtelyä pöydälle...ja välillä jonkun röhönauru!

Muistelen lämmöllä niitä kuumaakin kuumempia päiviä, jolloin kaikki keskittyi syömisen ja yhdessäolon ympärille, jolloin vaatteita vaihdettiin vain välillä uimaan mennäkseen ja jolloin palattiin illalla taas saman pitkän pöydän ääreen - syömään ja juomaan. Ja puhumaan!

(Kaikki kuvat eräistä kastejuhlista toissakesältä.)

Halpa sunnuntai-ilo

Eilen sunnuntaina lähdin kaupungille etsimään lyhtyä joka minulla nyt on kiikarissa. Minulla oli yhden kaupan osoite, josta sellaisia pitäisi löytyä. Menin tuosta kadun päästä metrolla 4 pysäkkiä, sitten jäin pois - enkä löytänyt oikeaa katua. Olin kotona katsonut kartasta "tarkasti", mutta minulle käy aina näin: luonnossa paikka sitten näyttääkin erilaiselta kuin paperilla. Salaperäistä.

Aikani pyörittyäni kysyin poliisilta. Muun muassa siksihän heitä on. Hän vastasi aavituksen kyllästyneellä äänellä, että hakemanne katu on tuo seuraava, Madame. Ja niinhän kappas vaan olikin. Ja hieno katu olikin! Pitkä kuin mikä, ja sen varrelle tasaisesti ripoteltuna antiikki- ja vanhantavaranliikeitä. Kalliita mutta myös kaikille kukkaroille. Kävin myös ensimmäistä kertaa katsomassa päivittäisen ulkokirpputorin, mutta kello oli jo niin paljon, että myyjät keräilivät sateesta märkiä tavaroitaan pois. Tiedän kuitenkin että sinne palaan ja moneen kertaan...

Ei löytynyt lyhtykauppaa ja oikeastaan jo kaiken muun kauniin keskellä unohdinkin sen. Kävin vielä kahdessa taidegalleriassa, kurkistelin ikkunasta paria muutakin, kävin ihanassa kaupassa mistä voi ostaa lautasia ja kuppeja ja lasitavaraa kilottain. Palasin kotiin hyvin virkistyneenä ja parasta oli, ettei tuo reissu maksanut mitään. Lauantaina ostin paljon parjatusta Ikeasta kuvassa näkyvän valkoisen pellavaliinan. Myös tuo harmaa esiliina on Ikeasta. Molemmat ovat Made in Russia. Äärimmäisellä oikealla on yksi vanha liina, joka käsittäkseni sekin on venäläinen. Tykkään noista kauheasti. Ne ovat sellaisia ihanan painavia ja rypistyviä. Kelpaa siihen soosit tiputtaa jouluna!

Ei päätä, ei häntää, vain hiukan kukkia ja suklaata

On pitänyt jo aikoja sitten laittaa kuva yhdestä katulöydöstä. Meidän kadulla tuossa vähän matkan päässä oli paperinkeräyspäivänä monta mielenkiintoisen näköistä rullaa. En alkanut niitä edes aukoa pimeässä vaan otin koko satsin kotiin. Oli jännittävää arvuutella mitä kuvia sieltä löytyy. Kuudesta rullasta kaksi oli onnistuneita löytöjä; minulle tämä Gustav Klimt:in Le Baiser ja pojille valtavan suuri Tin Tin (eli Tintti) -juliste. Kumpikin toki ilman kehyksiä.

Kopioitahan nämä vaan, tietysti, mutta tykkään tuosta Klimt:in kuvasta, joka tosin kuuluisi pystysuoraan. Eilen Ranskan tv:stä kuulin naisesta (missä maassa, en muista) joka oli löytänyt roskista taulun, joka osoittatui 700 000 euron arvoiseksi. Tämä ei kuulu niihin, mutta toi paljon iloa. Jatkan harrastustani.

Parvekekukat kukoistavat, mutta kukapa tuolla katolla istuskelisi sateessa. Käyn aina nappaamassa silloin tällöin sisälle iloksemme pieniä kukkia. En edes tiedä nämä keltaiset tai nuo violetit ovat. Ne on ostettu niin monta vuotta sitten, että olen unohtanut. Silti ne yllättävät jatkuvasti tuuppaamalla uusia kukkia milloin sattuu. Kuten esimerkiksi nyt. Eipä silti, talon takana on puu, jossa näkyy aivan selvästi uusia silmuja. Luonto on sekaisin!

Joku joskus kyseli että missä teen kuvia, missä maalaan. Yläkerrassa, lattialla tai telineen ääressä (joka ei mahdu kuvaan) suunnilleen siinä missä seisoin tätä kuvaa ottaessani. Työpöytä on oikeasti keittiön apupöytä, joka ei enää tähän keittiöön mahtunut, joten omin sen tarkoituksiini. Siihen varastoin maalit, liimat, paperit, valokuvat sun muut. Punainen metallilaatikko tulee avuksi ja loput ovat hujan hajan.

Asiasta toiseen: eilen kun olimme palaamassa Ikea:sta (saaliina glögiä, ruotsalaista vodkaa, piparkakkuja, 4 lisähyllyä vaatekaappiin, esiliina ja pöytäliina) järjestimme autossa pienimuotoisen "perheriidan". Käytän lainausmerkkejä, sillä ei siinä mistään oikeasta riidasta ollut kyse. Mies oli hiukan hermorauniona Ikean jäljiltä, molemmat pojat narisivat takapenkillä vaatimuksia, sitten minä erehdyin väärään aikaan sanomaan hiukan väärällä äänensävyllä että ei sitten ehdittykään katsomaan niitä minun lyhtyjäni - juuri kun ajoimme kyseisen kaupan ohi, eli liian myöhään. Tästä mies riemastui että enkö saakeli saa suutani ajoissa auki, kyllä hän ajaa minne käsketään, nyt on turha ruikuttaa, ei voi kääntyä takaisin jne. Ja samassa hän meinasi ajaa kolarin ja huomattuaan sen (kauhea häpeä miehelle joka on omasta ja minunkin mielestäni hyvä kusk!) hän hermostui vielä enemmän ja alkoi huutaa että oli minun syytäni tuo melkein-kolari. Ja jos minun mieheni huutaa niin kaikki kuuntelevat, sillä se on niin äärimmäisen harvinaista, mutta ilokseni hän on senkin taidon vihdoin oppinut. Minusta ihmiset jotka eivät koskaan hermustu, raivostu, räjähdä ovat suorastaan hiukan epäilyttäviä.

No hän sitten räjähti ja koska minä puolestani olen drama queen, pyysin arvokkaasti jättämään minut tienvarteen sillä minä en hänen huutoaan tarvitse (kuten dramaattisesti ilmoitin). Hän pysähtyikin (ja huomasin hänen ajattelevan olenko tosissani) ja pääsin iskemään auton oven täysillä kiinni. Harmi etteivät nykyajan kärryjen ovet paukahda edes kunnolla...siitä on draama kaukana kun ovi menee sillain hiljaa ja hidastetusti kiinni melkein ilman ääntä! Kun mies poikineen kaasutti pois, näin hänen kasvoiltaan ilmeen "onkohan tuolla edes bussilippua tai rahaa, tietääköhän se missä se on?"...Bussilippu minulla oli, rahaakin - mutta paikasta ei minkäänlaista käsitystä. Ylpeyteni ei silti sallinut minun jäädä autoon, joten jalat alle ja etsimään.

Löysin ihmeen helposti bussin joka vei ihan oikeaan suuntaankin. Päätin jatkaa "suuttumustani" hiukan ja menin kuluttamaan aikaa taidetarvikeliikkeeseen. Mies soitti moneen kertaan mutten vastannut kun olin kerran "suuttunut". Kun tulin kotiin, hän tuli vastaan ja kyseli huolestuneena miten olin löytänyt takaisin. Valehtelin kävelleeni ympäriinsä kunnes joku ystävällinen mies kertoi tien...

Myöhemmin illalla mies lähti ruokakauppaan ja toi minulla samalla suklaita, joista tietää minun tykkäävän ihan kauheasti. Söimme niitä sovussa yhdessä, ja naureskelimme päivän "riidalle". Oikeastaan se oli oikein virkistävä kokemus molemmille. Ihan kiva välillä aina muistuttaa toista siitä että ei olekaan ihan itsestään selvyys...

Miten te riitelette? Olemme olleet kimpassa nyt kohta 13 vuotta ja tämän ihmisen kanssa on hyvä ja helppo olla. Ei tarvitse pelätä mielenoikkuja eikä huutoa ja raivoa - saati että toinen kävisi kiinni. Tai ei ainakaan näin toistaiseksi ole käynyt. Minun tapani riidellä ja suuttua on mieheni kuvauksen mukaan "sisilialainen"eli räjähdän nopeasti ja kovaa ja se menee ohi hyvin pian. En märehdi, en harrasta mitään mykkäkouluja (en pystyisi!) enkä ota esille asioita "kun sinä silloinkin kerran..".

Mieheni, kuten sanottu on hyvin rauhallinen, harkitsevainen ja huomaavainen. Meistä kahdesta ehdottomasta fiksumpi tässä suhteessa. Yleensä hän ei yksinkertaisesti edes ala riidellä, mikä sekin voi olla kiusallista ja ärsyttävää. Hän ei yleensä koskaan sano pahasti (minä aina silloin tällöin sorrun siihen) ja huutoa lähtee vain paineen alaisena. Hän poistuu paikalta jos yritän alkaa tapella - mutta hänen ohjelmistoonsa eivät kuulu dramaattiset poistumiset, eikä hän paisko ovia. Hiljainen toiseen huoneeseen lähteminen on kyllä loppujen lopuksi aikalailla tehokkaampaa, pakko myöntää, mutta minä kallistun silti omalla kohdallani paiskomisen puoleen. Lautasia en tosin ole uskaltanut heitellä....

Ensimmäinen joulukuuta

Eilen koulun jälkeen jäimme keräämään puusta pudonneita "piikkipalloja". Kotona annoimme niille hennon maalikäsittelyn, ja minusta niistä tuli ihania. Viikonlopun ohjelmaan kuuluu ainakin etsiä lisää näitä palloja! Pusikkoon siis.

Vilijonkan eilisen kenkäkirjoituksen innostamana kaivoin omatkin vanhat kengät esille. Laitoin niihin punaiset nauhat ja nyt ne ovat olohuoneen lipaston päällä. Pienempi sanoi aamulla että noihin tulee sitten varmaan nameja...Voi tullakin. Joulukalenterin ensimmäiseen tarkuun oli tullut suklaisia joulupukkeja ja suklaaeuroja.

Valoa ja retiisejä

Pojat ovat pyytäneet jo pitkään että laitettaisiin joululamppuja ja koristeita kotiin. Kuustakin on pyydetty moneen kertaan. Kuusen lupasin ensi viikonloppuna, tänä viikonloppuna se tuntuu vielä liian aikaiselta. Haluan kuitenkin kuusen ajoissa, sillä kun joulu on ohi, minulla on suuri tarve kerätä koristeetkin pian pois ja siirtyä eteenpäin. Jouluvaloja ostin painostuksen alaisena tänään. Sata pientä, kirkasta lamppua sisäkäyttöön lupasi paketti. Olihan niitä. Köynnös on kuitenkin niin naurettavan lyhyt, ettei sitä voi panna oikein mihinkään - paitsi lasipurkkiin pallojen kanssa. Tämä naistenlehdistä tuttu ei-lainkaan-omaperäinen joulukoriste on nyt sitten
meidänkin ilonamme!

(Otin tuon kuvan muuten puolisen tuntia sitten, klo 12.45 paikallista aikaa. Katsokaa miten pimeää täällä on! Huone on tosin talon keskellä eikä siinä ole ikkunoita, eikä valo muista huoneista jaksa kantaa tuonne asti. Tulevat tarpeeseen siis kaikki asiat, jotka jotenkin valaisevat tätä pimeyttä!)

Retiisejä rakkaalle! Kysyin aamulla mieheltä toivooko hän jotakin erityistä ruokakaupasta. Haluaako ehkä syödä jotakin tiettyä juttua tänään. Toivoo kuulemma "mitä tahansa keittoa", koska tuntee syöneensä viime aikoina ihan liikaa. Keittoa tulee saamaan, mutta myös retiisejä, jotka tiedän hänen suureksi herkukseen (majoneesiin tuikattuna...se siitä kevyestä keitosta!).

Kalenteri, sian housut ja Nille

Tiistaina tein pojille joulukalenterin sillä aikaa kun olivat koulussa. Ei tällaisia niiden silmien alla voi tehdä, jos toivoo salaisuuden pysyvän lauantaihin asti. Pohjana on säkkikangasta ja taskut ovat vanhoista vaatteista. Valitsin värejä joita kestän itsekin katsella. En ole mieleltäni kovin tontunpunainen-pimpeli-pom -tyyppinen ihminen, joten nämä murretut värit sopivat paremmin.

Tänään kävin hankkimassa kaikkea pientä taskuihin. Sinne tulee ainakin pieniä leimasimia, suklaakolikoita, viestejä etsiä jostakin muualta ja sitten löytyy kirja jne. Kaikki halpaa ja suht pientä, läheskään kaikkea en tosin vielä ole edes hommannut. Päivä kerrallaan. Laitan seuraavan päivän yllätyksen taskuun vasta aina edellisiltana. Muuten pojat urkkivat kerralla koko kalenterin läpi (kuten itse tein pienenä).

Kalenterin kanssa sitten odotellaan joulua koko porukka. Olen valtavan iloinen kun kuulin että miehen sisko perheineen tulee meille jouluksi! Poikien suosikkiserkku Hugo on aina kovaa valuuttaa meidän pojillekin, ja vanhempiensa seura on meille aikuisille oikein mieluista. Lisäksi olen enemmän kuin tyytyväinen voidessani syöttää ja juottaa juuri tuota perhettä tänä jouluna, sillä tiedän että heillä on taloudellisesti juuri nyt(kin) aika vaikeaa. Toivon että heidän joulunsa meidän luonamme on oikein mieluinen joka tavalla.

Minulla on nykyään näköjään vakavaluontoinen nypräämisongelma. Käsissä pitää olla koko ajan jotakin. Kun en kerran polta tupakkaa, niin teen sitten sialle housuja. Peffasta istuu ja reidestä svengaa. (Kuka muistaa vielä sen mainoksen???)

Keltainen kaulurini on näköjään isketty oman rakkaan Nille-nalleni viitaksi. Hänen sinertävään naamaansa se sopiikin paremmin kuin omaan ihonväriseeni. Nillen sain isän Helsingin-reissulta kun olin n. 5-6 -vuotias. Nille oli rakas ja tärkeä pitkään. Muistan miten kerran kuljin äidin kanssa Hämeenpuistossa. Minä työnsin Nilleä puisissa vaunuissa. Oli kova tuuli, sellainen joka heitteli talojen peltikattoja irti. Nillekään ei säästynyt, vaan tuulenpuuska kaatoi hänen vaununsa ja Nille lensi autotielle. Äiti sai minusta kiinni etten juossut auton eteen Nilleä pelastamaan. Muistan miten sydämeni hakkasi pitkään kun luulin että Nille on iäksi mennyttä. Vaan ei. Nille kuuluu selviytyjiin. Vaikka se oli kurainen ja sen mahan päältä meni autonrenkaan kuva, niin se hymyili edelleen hiukan vinoa (tylsämielistä?) hymyään. Nenä on ollut vino siitä saakka, mutta Nille on selviytynyt aina Brysseliin asti kanssani.

Huomatkaa possukan linssiludemainen poseeraus taka-alalla...Vasta kuvasta huomasin miten elävän näköinen se on!

Minun suhteeni

Päivittäin? Harvoin? Ei koskaan? Vähän? Paljon? Kallista?
Halpaa?Omaksi iloksi? Miesten silmille? Kohteliaisuudesta?
Tavan vuoksi? Kun ei viitsi? Ei ehdi?

Meikkaan päivittäin paitsi jos olen oikein sairas. Meikkaaminen on minulle ilo, ei velvollisuus tai pakko. Pidän purnukoista ja rituaaleista. Meikkaaminen käy tarvittaessa minulta hyvin nopeastikin. Olen mielestäni ehdottomasti mukavamman näköinen meikattuna kuin ilman. Ja kyllä, minä haluan olla mukavan näköinen. Minulle on se ja sama meikkaavatko muut, kunhan saan omalle naamalleni tehdä mitä haluan. Tähän mennessä en ole vielä tavannut yhtäkään aikuista naista, joka ei olisi (kevyesti!) meikattuna kauniimpi kuin puhtailla kasvoilla.

Pysyttelen yleensä hyvin hillityissä väreissä ja käytän kevyttä kättä. Harvoissa juhlatilanteissa voin sitten olla hyvinkin tälläytynyt ja viihdyn mainiosti niinkin. Meikkini ovat useinmiten hyvin tai suhteellisen edullisia. Joitakin harvoja kalleuksia seassa. Monet tuotteet ovat Nivean, paitsi huulipunat, jotka ovat aina Biothermin. Se on tähän asti melkein ainoa merkki, joka ei kirvele huuliani.

Tärkeimpiä tuotteita minulle ovat meikkivoide, kulmakynä, poskipuna, huulipuna, ripsiväri. Tuossa järjestyksessä. Kahdella ensimmäiselläkin tapahtuu jo ihmeitä. Valokynä on veitikka, tykkään kovasti. Keskityn yleensä saamaan ihon mukavan näköiseksi ja terveen oloiseksi, sitten keskityn ehkä silmiin tai huuliin jos huvittaa. Yleensä huvittaa.

Minkälainen on sinun suhteesi?