lauantai 6. lokakuuta 2007
perjantai 5. lokakuuta 2007
Heti aamulla baariin!
Meidän kadullamme on näin viehättävä baari. Se on viikonloppuisin jo aamusta aivan täynnä. Vanhemmat lapsineen käyvät siellä aamiaisella. Eteensä voi pyytää vaikka lättyjä vaahterasiirapilla tai Nutella-pläjäyksellä, voi ottaa lasin tuoremehua tai jonkun lukuisista pirtelöistä. Kaiken makuista ja eri väristä jäätelöä tarjoillaan myös ja jos pitää suolaisesta, voi aloittaa päivänsä pekonilla ja munilla.
Paikka on Le Balmoral, oikea vanhanajan milk-bar, missä tarjoillaan "Ameriikan herkkuja": pirtelöitä, hampurilaisia (ei mitään tekemistä tiettyjen ketjujen kanssa!) jne. Omistajan turkoosi Vespa nojaa seinään aina kun hän on paikalla. Seiniä koristavat vanhat pin-up -kuvat. Koiria varten on oranssi vesikippo huomaavaisesti ovenpielessä. Milk bar on päässyt moniin matkaoppaisiinkin enkä ihmettele. Tässä paikassa on sitä jotakin.
Paikka on Le Balmoral, oikea vanhanajan milk-bar, missä tarjoillaan "Ameriikan herkkuja": pirtelöitä, hampurilaisia (ei mitään tekemistä tiettyjen ketjujen kanssa!) jne. Omistajan turkoosi Vespa nojaa seinään aina kun hän on paikalla. Seiniä koristavat vanhat pin-up -kuvat. Koiria varten on oranssi vesikippo huomaavaisesti ovenpielessä. Milk bar on päässyt moniin matkaoppaisiinkin enkä ihmettele. Tässä paikassa on sitä jotakin.
torstai 4. lokakuuta 2007
Toiset välittää - toiset valittaa
Myöhään eilen illalla mieheni sisko soitti. Vanha sukulaistäti etelä-Ranskassa oli kuollut kaksi päivää aikaisemmin hiukan alle 90-vuotiaana. Hän oli mieheni isänäidin sisar, jolla ei ollut enää muita sukulaisia kuin appeni, tämän siskot ja näiden perheet.
Kuolema ei tullut yllätyksenä. Täti oli ollut loistokunnossa viimeiseen asti muuten, paitsi että joutui istumaan pyörätuolissa. Kuitenkin kun ikää on noinkin paljon kuullaan yleensä ennemmin tai aivan hiukan myöhemmin tällaiset uutiset. Täti asui miehensä kuoleman jälkeen vuosikausia Marseillen lähellä luksusluokan hoitokodissa, johon hänellä oli rutkasti varaa miehensä jättämän suuren varallisuuden turvin.
Ja se raha, se raha...
Kun kuolemasta ei ole kulunut edes sataa tuntia aletaan jo puhua ja jakaa! Miehen sisko kertoi että appeni siskot ovat jo puhuneet ikäviä. Nyt on nähkääs niin, että löytyi paperi jonka mukaan nuori miesopiskelija (jolle täti opetti vuosikausia pianonsoittoa ja josta ilmeisesti kovasti piti) onkin tädin toivomuksesta se henkilö, joka alkaa hoitaa käytännön asioita tädin kuoltua. Hänen tehtävänään on hoitaa hautajaisjärjestelyt, pitää huolta että tädin toiveet tulevat kuulluksi ja - nyt se huolestuttavin, ilmeisesti - pitää huolta testamenttiin liittyvistä asioista. Olla ikään kuin luotettu mies, vai miksi sitä kutsutaan.
Nyt sitten puhutaan "mistä lie gigolosta", joka on vain rahanansaitsemismielessä "mielistellyt tätiä". Totta puhuen tätiä kävi hoitokodissa katsomassa vain appeni, mieheni sisko perheineen (tämä joka meille soittikin) ja sitten tämä "nuori gigolo" (jota kukaan ei ole hoitokodin henkilökuntaa lukuunottamatta) edes tavannut, mutta jolla on siis jo leima päässä. Appeni siskoja ei vierailulla paljon näkynyt, mutta nyt ovat ensimmäisenä arvostelemassa niitä, jotka ovat jakaneet tädin viimeisiä viikkoja ja kuukausia - vuosiakin.
Kuolema ei tullut yllätyksenä. Täti oli ollut loistokunnossa viimeiseen asti muuten, paitsi että joutui istumaan pyörätuolissa. Kuitenkin kun ikää on noinkin paljon kuullaan yleensä ennemmin tai aivan hiukan myöhemmin tällaiset uutiset. Täti asui miehensä kuoleman jälkeen vuosikausia Marseillen lähellä luksusluokan hoitokodissa, johon hänellä oli rutkasti varaa miehensä jättämän suuren varallisuuden turvin.
Ja se raha, se raha...
Kun kuolemasta ei ole kulunut edes sataa tuntia aletaan jo puhua ja jakaa! Miehen sisko kertoi että appeni siskot ovat jo puhuneet ikäviä. Nyt on nähkääs niin, että löytyi paperi jonka mukaan nuori miesopiskelija (jolle täti opetti vuosikausia pianonsoittoa ja josta ilmeisesti kovasti piti) onkin tädin toivomuksesta se henkilö, joka alkaa hoitaa käytännön asioita tädin kuoltua. Hänen tehtävänään on hoitaa hautajaisjärjestelyt, pitää huolta että tädin toiveet tulevat kuulluksi ja - nyt se huolestuttavin, ilmeisesti - pitää huolta testamenttiin liittyvistä asioista. Olla ikään kuin luotettu mies, vai miksi sitä kutsutaan.
Nyt sitten puhutaan "mistä lie gigolosta", joka on vain rahanansaitsemismielessä "mielistellyt tätiä". Totta puhuen tätiä kävi hoitokodissa katsomassa vain appeni, mieheni sisko perheineen (tämä joka meille soittikin) ja sitten tämä "nuori gigolo" (jota kukaan ei ole hoitokodin henkilökuntaa lukuunottamatta) edes tavannut, mutta jolla on siis jo leima päässä. Appeni siskoja ei vierailulla paljon näkynyt, mutta nyt ovat ensimmäisenä arvostelemassa niitä, jotka ovat jakaneet tädin viimeisiä viikkoja ja kuukausia - vuosiakin.
Olisiko tilanne sama jos täysin varaton vanha nainen kuolisi? Uskottaisiinko silloin, että joku voi käydä toista katsomassa vailla mitään taka-ajatuksia tulevasta taloudellisesta edusta?
Miehen sisko kertoi soittaessaan asian, jota mietin koko eilisillan ja edelleenkin. Vanha täti oli pitänyt meidän hääkuvaamme kunniapaikalla huoneessaan. Kenenkään muiden hääkuvia siellä ei ollut. Tätä en ollut ennen tiennyt. Häihimme Suomeen hän ei pitkän matkan ja korkean iän vuoksi päässyt, mutta on kuulemma paljon puhunut meistä. Häälahjaksi hän toimitti sellaisen summan rahaa, että se nolostuttaa vieläkin. Aina hän on muistanut myös molempia poikiamme. Kolmisen viikkoa ennen kuolemaansa miehen siskon käydessä luonaan hän oli sanonut nousevansa rullatuolista seisomaan, "jos J:n vaimo tulee tänne joskus". Se olen minä - enkä minä häpeäkseni ole koskaan tavannut tuota naista. Ei myöskään kumpikaan pojistamme. Miehenikin vuosia, vuosia sitten.
Mekin siis kuulumme tuohon samaan porukkaan, joka jättää tekosyiden varjolla menemättä katsomaan ihmisiä, jotka puolestaan toivovat meille vain hyvää. Fy fan.
Mekin siis kuulumme tuohon samaan porukkaan, joka jättää tekosyiden varjolla menemättä katsomaan ihmisiä, jotka puolestaan toivovat meille vain hyvää. Fy fan.
Ja nyt emme pääse edes hautajaisiin, koska ne ovat keskellä viikkoa, eikä mies saa lomaa. (Vai saisiko sittenkin?) Toivon että "gigolo" järjestää kaiken kuten toivottu ja sydämestäni toivon että jostakin löytyy lainvoimainen paperi, jonka ansiosta ahneet eivät saa senttiäkään. Lempikukkiani Elphylle, olkaa hyvä.
keskiviikko 3. lokakuuta 2007
Korut pöytään
Hyvin monessa suosikkiblogissani korut on jo esitelty. Nyt on minun vuoroni!
Vasemmassa kädessä pidän vain vihkisormusta (keskellä edessä). Oikean käden keskisormessa vaihtelen noita kolmea muuta. Vasemmalla on Kalevala-korun hopeasormus, joka vaihtoi omistajaa viime helmikuussa, kun näin uuden ystäväni ensimmäistä kertaa "livenä". Olin halunnut saada tuon sormuksen hopeisena, koska aikaisemmin minulla oli se (vihreällä kivellä) pronssisena, mutten enää käytä pronssia. Olin etsinyt tuota sormusta, mutta aina Suomessa käydessäni oli yhtä huono tuuri: "Ei kuulu enää valikoimiin", sanottiin joka kaupassa.
Ystäväni valokuva-albumia selatessani näin tuon sormuksen yhdessä kuvassa ja hihkaisin heti. Hän sanoi ettei enää sitä pidä, joten...Onnekseni hän oli aikaisemmin pienentänytkin sormusta - ja se oli juuri minun kokoani. Nyt sormus on paitsi kaunis, mutta minulle se symboloi myös uutta ystävääni ja paljon muuta.
Keskellä on Kirsti Doukaksen aikoinaan Kaunis Korulle suunnittelema pitkäkivinen hopeasormus. Ostin sen kerran itselleni kiitokseksi yhdestä asiasta.
Oikealla on rakkaan ystävän Intiasta tuoma sormus jota hän itse vähättelee "euron romuksi". Minusta se on kaunis ja muistuttaa ystävästäni.
Edessä keskellä siis valkokultainen vihkisormus, jossa on yksi timantti.
Ystäväni valokuva-albumia selatessani näin tuon sormuksen yhdessä kuvassa ja hihkaisin heti. Hän sanoi ettei enää sitä pidä, joten...Onnekseni hän oli aikaisemmin pienentänytkin sormusta - ja se oli juuri minun kokoani. Nyt sormus on paitsi kaunis, mutta minulle se symboloi myös uutta ystävääni ja paljon muuta.
Keskellä on Kirsti Doukaksen aikoinaan Kaunis Korulle suunnittelema pitkäkivinen hopeasormus. Ostin sen kerran itselleni kiitokseksi yhdestä asiasta.
Oikealla on rakkaan ystävän Intiasta tuoma sormus jota hän itse vähättelee "euron romuksi". Minusta se on kaunis ja muistuttaa ystävästäni.
Edessä keskellä siis valkokultainen vihkisormus, jossa on yksi timantti.
Kaulassa minulla ei yleensä ole mitään. Juuri nyt on kausi ettei ole. Silloin kun on, se voi olla vaikka mieheltäni saamani hopeinen Aurinkoleijona tai joku itsetekemäni lasihelmijuttu. Samoja pidän myös kahteen tai kolmeen kertaan kiedottuna ranteessani. Joskus kiinnitän korun päähän pienen medaljongin.
Sitten ollaan osastolla "taikakalut". Keskellä alhaalla on narussa Maria ja Jeesus-lapsi. Tuon löysi mieheni veljen vaimo kadulta hääpäivämme aamuna, juuri ennen kirkkoon menoa. Hän antoi sen meille ja uskon sen tuovan onnea. Muut medaljongit olen ostanut Ranskasta joko kirpputoreilta tai kirkoista. Ylin (munkkikuva) on muisto Mont Saint Micheliltä, joka on minusta yksi kauneimmista paikoista missä koskaan olen käynyt. Nahkanarussa on viime kesäinen suojelijani. Pidän sitä koko kesän ranteessa, ja kaksi viikkoa sitten leikkasin narun poikki merkkinä kesän päättymisestä.
Hopeinen aurinko on suomalaisen hopeasepän tekemä (en muista nimeä). Ostin sen itselleni voimaksi kun esikoiseni oli vauva ja olin hyvin väsynyt. Se oli ostettaessa puuvillanyörissä roikkumassa, mutta se meni poikki. Nyt pidän sitä jossakin narussa, ketjussa tai vaikka irrallaan taskussa.
Äärimmäisenä oikealla on äitini vanha, hopeinen Gallian kukko. Kun olin pieni äidillä oli hopeinen, paksu ranneketju, mistä roikkui erilaisia esineitä. Minä kuulemma kovasti rakastin niitä - ja taisin repiä irti muutaman ihanan riipuksen. Muistan ainakin tuon kukon lisäksi jalkapallon ja kolikon, taisi olla myös noppakuutio.
Laatikoissa on lisäksi lukematon määrä pronssisia Kalevala-koruja, lähinnä sormuksia, mutten pidä niitä enää ollenkaan. Siellä on myös keltakultainen kihlasormukseni, jossa on topaasi. Sitten on muutama muovihelmiketju joita saatan pitää hyvin satunnaisesti. Korvakoruja en pidä juuri koskaan. Viimeksi omissa häissäni minulla oli helmikorvakorut ja kaulassa äidin helminauha.
Minulla oli vuosikausia kestänyt "kultakausi" joka päättyi suunnilleen silloin, kun esikoiseni syntyi. Huomasin että voin paremmin kun päälläni on hopean sävyjä eikä lämmintä keltakultaa tai pronssia. Silloin lahjoitin pois aika paljon koruja. Kummityttöni sai häittemme yhteydessä minulta kultaisen Kalevala-korun ketjussa. Toivon että se on hänelle muisto tuosta päivästä, vaikkei hän koskaan korua pitäisikään.
Korut ovat minulle ennen muuta symboleita ja taikakaluja, onnentuojia ja muistoja. Värilliset lasihelmikorut olen tehnyt itselleni tuomaan lähelleni niitä värejä, joita tunnen tarvitsevani.
Hopeinen aurinko on suomalaisen hopeasepän tekemä (en muista nimeä). Ostin sen itselleni voimaksi kun esikoiseni oli vauva ja olin hyvin väsynyt. Se oli ostettaessa puuvillanyörissä roikkumassa, mutta se meni poikki. Nyt pidän sitä jossakin narussa, ketjussa tai vaikka irrallaan taskussa.
Äärimmäisenä oikealla on äitini vanha, hopeinen Gallian kukko. Kun olin pieni äidillä oli hopeinen, paksu ranneketju, mistä roikkui erilaisia esineitä. Minä kuulemma kovasti rakastin niitä - ja taisin repiä irti muutaman ihanan riipuksen. Muistan ainakin tuon kukon lisäksi jalkapallon ja kolikon, taisi olla myös noppakuutio.
Laatikoissa on lisäksi lukematon määrä pronssisia Kalevala-koruja, lähinnä sormuksia, mutten pidä niitä enää ollenkaan. Siellä on myös keltakultainen kihlasormukseni, jossa on topaasi. Sitten on muutama muovihelmiketju joita saatan pitää hyvin satunnaisesti. Korvakoruja en pidä juuri koskaan. Viimeksi omissa häissäni minulla oli helmikorvakorut ja kaulassa äidin helminauha.
Minulla oli vuosikausia kestänyt "kultakausi" joka päättyi suunnilleen silloin, kun esikoiseni syntyi. Huomasin että voin paremmin kun päälläni on hopean sävyjä eikä lämmintä keltakultaa tai pronssia. Silloin lahjoitin pois aika paljon koruja. Kummityttöni sai häittemme yhteydessä minulta kultaisen Kalevala-korun ketjussa. Toivon että se on hänelle muisto tuosta päivästä, vaikkei hän koskaan korua pitäisikään.
Korut ovat minulle ennen muuta symboleita ja taikakaluja, onnentuojia ja muistoja. Värilliset lasihelmikorut olen tehnyt itselleni tuomaan lähelleni niitä värejä, joita tunnen tarvitsevani.
tiistai 2. lokakuuta 2007
Sumussa kaikin puolin
Syksy on siinä vaiheessa että aamulla puoli seitsemältä kun herään, en näe ikkunasta kuin omat kasvoni. Ulkona on pimeys ja koti tuntuu hiukan viileältä. Seitsemältä alkaa vähitellen valjeta, puoli kahdeksalta näkee jo takapihan kissat katolla lintuja kyttäämässä. Kun mies ja pojat lähtevät kello kahdeksalta on jo paljon valoisampaa.
Paitsi jos on sumua.
Tänä aamuna sumun jo hiukan hälvettyä viivyin pitkään kadun puoleisessa ikkunassa seuraten lapsia koulun pihalla. Ei omia, mutta kovin samanlaisissa puuhissa, samanlaisia ääniä päästäen. Joku ressukka hytisi t-paitasillaan.
Talon toisella puolella maisema oli yhtä pehmeä. Kuuntelin Björkin Vespertine -levyä sillä minusta se kuullostaa sumulta ja kirpeältä ilmalta. Tällä hetkellä suurin huolenaiheeni on menisinkö ensin ruokakauppaan vai postiin. Tästä päättelen olevani melko onnellinen.
maanantai 1. lokakuuta 2007
Rappusiivoojan vetoomus
Lauantaina perheen kanssa puistosta kotiin saapuva nainen oli erityisen hyvällä tuulella. Ruokaostokset oli hoidettu, lapset saaneet "raitista" ilmaa, sukulaiset Luxemburgista tulossa hetkenä minä hyvänsä.
Nainen kipitti ensimmäisenä raput ylös kotiinsa. Muisti sitten, että autossa on paljon kannettavaa kotiin ja palasi. Kehotti poikiaan menemään jo ylös odottamaan. Eivät jaksaisi kantaa kasseja kuitenkaan.
Ensin tuntui vaan haju, sitten sen näki jo selvästi. Jokaisella rappusella enemmän tai vähemmän. Paskaa.
Naisesta kuoriutui Rappusiivooja, joka suomalaisia kirosanoja viljellen luuttusi, hinkasi, nuohosi koko saakelin rappukäytävän kadulta omalle ovelleen asti. Rappusiivoojan miespuolinen kollega vaihtoi vettä, toi uusia rättejä ja oppi lisää suomen kieltä.
Nainen kipitti ensimmäisenä raput ylös kotiinsa. Muisti sitten, että autossa on paljon kannettavaa kotiin ja palasi. Kehotti poikiaan menemään jo ylös odottamaan. Eivät jaksaisi kantaa kasseja kuitenkaan.
Ensin tuntui vaan haju, sitten sen näki jo selvästi. Jokaisella rappusella enemmän tai vähemmän. Paskaa.
Naisesta kuoriutui Rappusiivooja, joka suomalaisia kirosanoja viljellen luuttusi, hinkasi, nuohosi koko saakelin rappukäytävän kadulta omalle ovelleen asti. Rappusiivoojan miespuolinen kollega vaihtoi vettä, toi uusia rättejä ja oppi lisää suomen kieltä.
Urakkansa aikana Rappusiivooja manasi koirat, kaikki rodut, kaikki koot ja värit. Toivoi välitöntä kuolemaan joka ikiselle paskovalle piskille. Tajusi takaraivossaan, että suurin syyllinen on tietysti omistaja... sitten tietysti se joka jätökseen astuu...kuka käski.....mutta kuitenkin.
Mielessään kehkeytyi vallankumouksellinen ajatus; voisiko jokainen koiranomistaja kerätä lemmikkinsä läjät sen sijaan että jättää ne liukuviksi miinoiksi kaduille?
Mielessään kehkeytyi vallankumouksellinen ajatus; voisiko jokainen koiranomistaja kerätä lemmikkinsä läjät sen sijaan että jättää ne liukuviksi miinoiksi kaduille?
Ai ei? Sitä minä arvelinkin. Ettei niinku kuulu koiranulkoiluttajan toimenkuvaan.
Lopuksi rappusiivooja kuvautti itsensä rapun pikku peilin ääressä, kuin todistaakseen itselleen olevansa hengissä hajusta huolimatta. Hän harkitsee avioliittoa Mister Properin kanssa, sillä on jo niin tottunut tämän tuoksuun, että arvelee tulevansa heikosti toimeen ilman.
Rappusiivooja sai onneksi työnsä lomassa katsella myös rappuun ilmestynyttä taidetta. Alakerran miehen lievästi Chagall -vaikutteinen työ oli pantu somasti nojaamaan seinään tekijänsä oven ulkopuolelle.
PS. Pesen tuon rappukäytävän joka tapauksessa muutenkin, joten sinänsä tuo työ ei ole vastenmielinen eikä outo. Mutta hitto vie...kyllä tuore p..ka haisee sitten pahalta!
PS. Pesen tuon rappukäytävän joka tapauksessa muutenkin, joten sinänsä tuo työ ei ole vastenmielinen eikä outo. Mutta hitto vie...kyllä tuore p..ka haisee sitten pahalta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)







